Muut vaeltavat lajit: siika, nahkiainen ja ankerias

Vaellussiian luonnonlisääntyminen on yleensä vähäistä rannikon joissamme ja lajin lisääntymistä tuetaankin valtaosin istutuksin. Rakennetuissa vesissä merkittävää vaellussiian luonnonpoikastuotantoa on havaittu vain Perämeren pohjukkaan laskevissa joissa. Tutkimustietoa vaellussiian, nahkiaisen ja ankeriaan käyttäytymisestä rakennetuilla joilla on vielä kuitenkin suhteellisen vähän olemassa.

Vaellussiika lisääntyy nykyään monissa rannikon joissamme, mutta pääsääntöisesti vähäisissä määrin. Rakennetuissa vesissä merkittävää luonnonpoikastuotantoa on havaittu vain Perämeren pohjukkaan laskevissa joissa. Selkämerellä Kokemäenjoki ja Suomenlahdella Kymijoki ovat näillä merialueilla merkittäviä siikajokia. Ainoastaan patoamattoman Tornionjoen siikakannat ovat nykyään peräisin pääsääntöisesti luonnonlisääntymisestä.

Ennen jokien patoamista ja rakentamista vaellussiika on lisääntynyt useimmissa Itämereen laskevissa joissa. Vaellussiian lisääntymisalueet sijaitsivat tyypillisesti jokien alaosilla joidenkin kymmenten kilometrien etäisyydellä jokisuusta. Muutamissa joissa on ollut myös jokien ylemmille osille nousevia kantoja, niin sanottuja kesäsiikoja.

Vaellussiian lisääntymisalueiden huomattavaa vähenemistä ja lisääntymisolosuhteiden heikkenemistä on kompensoitu toiminnanharjoittajille määrätyillä istutusvelvoitteilla. Useissa Suomen rannikon joissa vaellussiian lisääntyminen perustuukin nykyään syksyisin joella kutuaikaan tehtävään emokalapyyntiin, kalojen lypsyyn, mädin hautomiseen hautomossa ja istuttamiseen seuraavana keväänä tai syksynä joko vastakuoriutuneena tai kesänvanhana poikasena jokisuuhun. Istutuskalat syönnöstävät merialueella ja palaavat syönnösvaellukselta takaisin kohti kotijokeaan noin 4-5 vuotiaana. Tämä istutuskierto osaltaan vahvistaa luonnonlisääntymistä myös rakennetuissa joissa, koska kudulle asti selviytyneet istutussiiat kutevat patojen alapuolisilla alueilla.

Vaellussiian istutusten on arvioitu olevan kannattavia, ja esimerkiksi kesänvanhoista istutussiioista on saatu saaliista joistakin kymmenistä kiloista parhaillaan sataan kiloon tuhatta istutuspoikasta kohden. Istutuskierron toimivuus on osaltaan myötävaikuttanut siihen, että luonnonlisääntymisen kohentamisen mahdollisuuksia on tähän mennessä selvitetty varsin vähän. Vaellussiian ei ole juurikaan havaittu hakeutuvan nykyisin käytössä oleviin kalateihin kuin yksittäisinä havaintoina, joten lisääntymismahdollisuudet esimerkiksi patojen yläpuolisilla alueilla ovat varsin rajallisia.

Tietopohja vaellussiian lisääntymiseen vaikuttavista tekijöistä rakennetuissa vesissä on vielä varsin heikko. Tähän mennessä kerättyjen aineistojen perusteella voidaan otaksua, että esimerkiksi virtaamasäännöstelykäytännöt, veden laatu sekä voimalaitoksen ja jokisuun välisen alueen rakenne vaikuttavat merkittävissä määrin luonnonlisääntymisen onnistumiseen. Luonnonlisääntyminen todennäköisesti vahvistaa tuki-istutuksillakin ylläpidettävän siikakannan geneettistä monimuotoisuutta.

Kokemäenjoella vaellussiian kutualueita on kartoitettu Harjavallan padon alapuolisella jokialueella. Havaintojen perusteella vaellussiika lisääntyy sekä padon alapuolella että muissa alapuolissa koski- ja virtapaikoissa. Kokemäenjoen siikakantojen hoidossa tulisi ylläpitää kalastettavaa kantaa istutuksin, mutta pyrkiä kasvattamaan luonnontuotanto mahdollisimman suureksi kannan monimuotoisuuden vaalimiseksi. Soveltuvien kutualueiden pinta-alan kasvattaminen lisäisi todennäköisesti siian luontaisen lisääntymisen tuottoa voimalaitoksen alapuolisella alueella.

Oulujoella siian luonnonlisääntymisen osuutta suhteessa istutuksiin selvitettiin keväällä 2020 toteutetulla merkintäkokeella joen alimman Merikosken voimalaitoksen alapuolisilla alueilla. Jokisuun pohjan rakenne kartoitettiin viistokaikuluotaamalla mahdolliset kutupaikat, joita löytyikin muutamia. Alueella selvitettiin myös luonnonmädin esiintymistä ja jokisuusta löytyi kohtuullisia määriä siian ja vähäisiä määriä myös muikun mätiä. Haudontarasioilla yhtenä kautena toteutetun kokeen perusteella siian mädin selviytyminen Oulujoessa onnistuu vedenlaadun puolesta hyvin. Oulujoen vaellussiian luonnonlisääntymisestä saadaan tarkempia tietoa tulosten valmistuessa vuonna 2021.

Vaellussiian mädin selviytymistä, kutualueita ja kutusiikojen hakeutumista kutualueille tullaan selvittämään myös Iijoella vuosina 2021-2023. Kerättävien tietojen ja havaintojen perusteella luodaan kuva siian lisääntymisaluevaatimuksista ja arvioidaan mahdollisuuksia esimerkiksi keinotekoisten kutualueiden rakentamiselle. Tietoja ja kokemuksia voidaan jatkossa hyödyntää myös muissa rakennetuissa joissa siikakantojen hoidossa.

Nahkiaispopulaatioitamme on jo 1980-luvun alusta lähtien pyritty elvyttämään ja ylläpitämään siirtämällä jokeen kudulle nousevia nahkiaisia vaellusesteiden yli. Julkaistua tietopohjaa näistä tai muidenkaan toimenpiteiden, kuten toukkien istutuksesta, elinalueiden kunnostamisesta, kalateiden rakentamisesta tai lyhytaikaissäännöstelyn lieventämisestä ei juurikaan ole. Myös elinympäristöjen muuttumisen vaikutukset nahkiaisiin tunnetaan varsin huonosti. Kokemuspohjaisesti nahkiaisen ei juurikaan uskota kalateitä hyödyntävän vaelluksillaan.

Ankerias kuuluu Suomen luontaiseen kalalajistoon ja sen levinneisyys on ollut laaja. Tiheimmät kannat ovat olleet Kokemäenjoen ja Kymijoen vesistöjen alajuoksuilla, mutta ankeriasta on tavattu aina latvavesiin asti. Sen lisäksi laji on ollut yleinen Suomenlahteen ja Perämereenkin laskevissa pienvesissä sekä Suomenlahden rannikolla. Kymijoessa varsinkin Vesijärvi on ollut merkittävä ankeriasvesistö. Suomen ankeriaspopulaatio on osa yhtä koko lajin esiintymisalueen kattavaa kantaa. Kannan tila on heikentynyt voimakkaasti viimeisten vuosikymmenien aikana ja laji onkin luokiteltu äärimmäisen uhanalaiseksi. Yhtenä syynä kannan heikkenemiseen on nähty vesistörakentaminen ja sen vaikutukset. Elinalueiden vähenemiseen liittyvien tekijöiden osalta on kuitenkin vielä melko vähän tutkimustietoa.

Ankeriaan poikasten luontaisesta vaelluksesta Suomen rannikolle ei ole kattavasti tietoa. Kokemäenjoella luonnonvaraisten nousukalojen määrän on havaittu olevan vain murto-osa siitä, mitä se vielä 1980-luvulla tai 1900-luvun alussa oli. Jo toistakymmentä vuotta sitten ankeriaan kuuloluun alkuainesuhteisiin perustuvan analyysin perusteella luonnonkantaa olevien kalojen osuus saaliissa pieneni Saaristomereltä itäiselle Suomenlahdelle mentäessä.

Tämän hetken tilanne ei ole vielä selvillä sillä istukkaiden ja luonnonkalojen erottamiseen soveltuvia edullisia ja helppoja menetelmiä on ollut tähän asti vain vähän käytössä. Vasta vuodesta 2009 lähtien kaikki istukkaat on merkitty, jolloin ne voidaan luotettavasti erottaa luonnonkaloista. Ensimmäiset merkityt istukkaat ovat olleet saaliskoossa vasta muutamia vuosia ja siksi ankeriaan esiintymisestä ja istukkaiden ja luonnonkalojen runsaussuhteista patojen alapuolisilla vesistöalueilla aletaan saamaan vasta nyt tarkempaa tietoa.

Se kuitenkin tiedetään, että vaellusesteiden yläpuoliset kannat ovat täysin istutusten varassa. Istutukset perustuvat luonnosta pyydettyjen poikasten käyttöön ja niiden nettohyödystä koko ankeriaskannan hoidossa ei vielä ole varmaa näyttöä. Siksi istutusta ei voida pitää ainoana mahdollisena kannanhoidollisena toimenpiteenä. Vaellusmahdollisuuksien edistäminen on lajin säilymisen elinehto. Tähän liittyen Lahden Vesijärvestä on vuodesta 2014 siirretty vaellukselle lähteviä ankeriaita mereen ohi Kymijoen voimalaitosten. Merkintäkokeiden perusteella arvioituna kutuvaellus näyttää siellä jatkuvan normaalisti. Tällainen kalojen ylisiirto toimii ”hätäapuna”, kunnes vaellusreitit muuten saadaan toimiviksi. Vesistörakentamisen vaikutusten kompensoimiseksi tutkimustietoa tarvitaan vielä runsaasti lisää.