Miten vaelluskalakantoja elvytetään rakennetuissa vesistöissä?

Kalojen alasvaellukseen liittyvä tutkimus on Suomessa erittäin ajankohtaista. Lohikalakantojen luonnonkierron ennallistaminen edellyttää kahteen suuntaan toimivia vaellusyhteyksiä: kalojen on päästävä vaeltamaan alavirtaan syönnösalueilleen ja takaisin ylävirtaan lisääntymisalueilleen. Kuva: Pohjois-Pohjanmaan liitto / Iijoen vaelluskalakärkihanke

Jokien vaellusyhteyksien avaaminen etenkin isoissa rakennetuissa joissa, missä padot ohittavia kalatieratkaisuja tarvitaan useita peräkkäisiä, on haasteellista. Mahdollisuuksia jokien vaellusyhteyden avaamiseksi kaloille on useita.

Useissa Suomen rannikon joissa vaellussiian lisääntyminen perustuu nykyään syksyisin tehtävään emokalapyyntiin, mädin hautomiseen hautomossa ja jokisuuhun tehtäviin istutuksiin. Istutuskierto osaltaan vahvistaa luonnonlisääntymistä myös rakennetuissa joissa, mutta voidaanko siian luonnonlisääntymistä ennallistaa jokisuussa?

Viime vuosina elinympäristökunnostusten tavoitteet ovat laajentuneet taloudellisesti arvokkaiden lohikalojen elinympäristökunnostuksista huomioimaan myös virtavesien monimuotoisuuden säilyttäminen. Uusia lisähaasteita kunnostamiseen tuo muuttuva ilmasto.

Laitoksessa kasvatettujen kalanpoikasten kyky menestyä luonnonvesissä istutuksen jälkeen on heikentynyt merkittävästi. Kehitettyjen virikekasvatusmenetelmien sekä villiyttämis- ja risteyttämisohjelmien avulla parannetaan istukaskalojen elinvoimaisuutta luonnossa.

Ihmisten kokemat arvot ja taloudellinen toiminta saattavat muuttua vaelluskalojen elinympäristöjen muuttuessa. Vaelluskalakantojen ennallistaminen vaatii resursseja ja parhaimmillaan myös luo uusia mahdollisuuksia.

Kun ihminen muokkaa maata, vesistöihin valuva maa-aines tuhoaa ja heikentää taimenen lisääntymisalueita. Suomessa on noin 5 200 patoa ja noin 90 000 tierumpua. Näistä osa on merkittäviä vaellusesteitä. Kun taimenet eivät pääse lisääntymisalueilleen, uusia poikasia ei synny.