Olen seurannut huolestuneena viimeiset puoli vuotta tuloksia eri kuluttajatutkimuksista ja -kyselyistä, joissa on selvitetty ihmisten kiinnostusta tehdä ilmastotekoja omassa arjessaan. Venäjän hyökkäys Ukrainaan, jo vuoden jatkunut sota ja rajusti kasvava inflaatio ovat ymmärrettävästikin vieneet ihmisten huomiota ilmastonmuutoksesta.
Kansalaisten huolta ilmaston tilasta on saattanut vähentää myös tietoisuuden kasvu lajikadosta. Näiden molempien suurien ympäristöhaasteiden suunta pitäisi kuitenkin saada pian muutettua.
Huoltani lisää tieto siitä, että tutkimusten mukaan ilmastonmuutoksen torjuminen on vieläkin kohtuullisen korkealla kuluttajien asenteissa ja arvoissa., mutta kestävämpien valintojen ja muutosten toteuttaminen arjessa on vaikein rasti. Kuilu tekojen ja arvojen välillä on suuri.
Arvojen mukaisten tekojen toteuttamiseen liittyy haasteita, jotka käyvät ilmi esimerkiksi Orklan vuotuisen Sustainable Life Barometer -kuluttajatutkimuksen tuloksista. Tutkimuksen mukaan suomalaiset haluavat tehdä vähäpäästöisiä tuotevalintoja, vain 14 prosenttia ei olisi niihin valmiita. Tulosten mukaan 69 prosenttia on sitä mieltä, että on vaikeaa tietää, mikä on tuotteiden hiilijalanjälki, ja 27 prosenttia pitää tärkeänä, että tuotteiden hiilijalanjälki kerrottaisiin pakkauksessa.
Ruokatuotteita koskevaan hiilijalanjälkiviestintään ja -laskentaan liittyykin sitten ihan omat haasteensa, joita pyritään ratkomaan laajassa, alan toimijoiden yhteisessä LCAFoodPrint tutkimus- ja kehittämishankkeessa.
Samaisen tutkimuksen mukaan meillä Suomessa on muihin Pohjoismaihin verrattuna eniten saatavilla kasviproteiinituotteita. Kyseisiä tuotteita kokeillaan paljon, mutta ne eivät päädy laajemmin käyttöön. Käyttäjien arvioiden mukaan kasviproteiinituotteiden maku on niiden laajasta tarjonnasta huolimatta vuosien varrella yleisesti ottaen laskenut. Tai sitten odotukset ovat nousseet aiempaa korkeammalle.
Vaikka kasviproteiinituotteiden myynti on prosentuaalisesti kasvanut kohisten, niin esimerkiksi lihatuotteisiin verrattuna niiden myynti on edelleen valtakunnallisesti melkoisen vaatimatonta. Kulutustottumukset kyllä muuttuvat, mutta kovin hitaasti.
Emme voi ulkoistaa kestäviä valintoja kokonaan kuluttajien harteille. Nyt vaalien alla talous dominoi julkista keskustelua, mikä on ymmärrettävää, onhan julkisen sektorimme kestävyysvaje paha. Ruoan arvonlisäveron korottaminen on jälleen noussut keskusteluun Tanskan mallin mukaisesti. Marinin hallitusohjelman yhtenä lähtökohtana oli selvittää ja edistää taloudellisia ohjauskeinoja, kuten verotusta, muun muassa kulutuksen ohjaamisessa. Edelleen osa puolueista tuo kestävän kulutuksen ohjaamisen näkökulmaa esille, mutta aika maltillisesti.
Meiltä tutkijoilta on puolueiden ja eduskunnan suunnalta jo vuosia kysytty, voisimmeko määrittää erilaisten ruokatuotteiden hiilijalanjäljet ja muut ympäristövaikutukset siten, että ne voisivat toimia taloudellisten ohjauskeinojen pohjana. Lyhyt vastaus tähän on kyllä, mutta tutkimus on sen verran monimuotoista, että edelleen eduskunnalle jäisi päävastuu lopullisten tulkintojen ja linjausten tekemisestä. Pidempi vastaus olisi kyllä, ehkä, mutta tähän olisi hyvä jättää puolitoista vuotta aikaa, sillä FoodGWP-hankkeemme edistää asiaa, tästäkin näkökulmasta. Kevyt kokeilu ruoan hinnoittelusta hiilijalanjäljen perusteella tehtiin testimielessä Ylen aloitteesta reilu vuosi sitten.
Nyt inflaation jyllätessä taloudellinen ohjaus kohti kestävämpiä valintoja voisi olla mahdollinen. Tutkimuksista tiedämme hyvin, että hintamuutosten on oltava tuntuvia, jotta ne ohjaavat tehokkaasti kulutusta. Aihe on myös hyvin herkkä, kuten vaalikeskusteluista saamme huomata. Harvempi ehdokas on halukas puuttumaan ohjauksella kuluttajien ruokalautasen sisältöön.
Kuinka paljon elinkeino sitten ottaa vastuuta? Paljonkin, ja siellä olisi kenties nopeimmat uudet askeleetkin otettavissa. Asiaa pohti vastikään konsulttitalo Gaian Tia Hallanoro kirjoituksessaan Ilmastokriisin ratkaisua ei voi jättää kansalaisten kapeille harteille. Hallanoron mukaan osalle yrityksistä muutos kohti kestävyyttä voi olla pakkorako. Suurelle osalle se on kuitenkin mahdollisuus, mikä edellyttäisi, että perinteinen yritysvastuu määriteltäisiin uudelleen.
Oma kysymyksensä on, kuinka paljon valtio voi osaltaan työntää ja tukea yrityksiä kohti kestäviä toimia ja valikoimia. Kenellä onkaan lopulta päävastuu planeettamme tulevaisuudesta? Maatalous-, ruoka-, yritys-, ympäristö- ja terveyspolitiikan suhde toisiinsa on aivan olennaista. Joskus niiden linjat ovat yhteneviä, mutta eivät aina. Tämä ei tietenkään helpota Euroopan komission tai Suomen päättäjien roolia.
Miten siis painottaa esimerkiksi huoltovarmuutta ja hiilijalanjälkeä suhteessa toisiinsa, ravitsemusta ja muuta kokonaisuutta unohtamatta? Yritykset taas toivovat pitkäjänteistä politiikkaa. Tutkijalla ei ole tähän suoraa vastausta, mutta mielelläni kuulen hyvin argumentoituja näkökulmia, kuten aina.
Kommentit
Lisää uusi kommentti