Eroon tuotevertailuista – ympäristöystävälliseen ja terveelliseen ruokavalioon on monta reittiä

Viime aikoina on tiedotusvälineissä ollut esillä enemmän tai vähemmän tutkimukseen perustuvia väitteitä elintarvikkeiden, ja erityisesti tiettyjen tuotteiden, ympäristöystävällisyydestä tai haitallisuudesta ympäristön kannalta. Monet näistä väitteistä ovat keskenään ristiriitaisia, ja onkin ymmärrettävää, että ne hämmentävät yleisöä. Ne tuottavat runsaasti päänvaivaa myös aihepiirin tutkijoille.

Tuotteiden ympäristövaikutuksista puhuttaessa keskitytään yleisesti kasvihuonekaasuihin, eli niin sanottuun hiilijalanjälkeen. Hiilijalanjäljen laskemisessa sovelletaan elinkaariarvioinnin (Life Cycle Assessment, LCA) menetelmiä, joiden käyttöä periaatteessa säätelevät kansainväliset standardit. Mediassa esitettyjä väitteitä onkin syytä suhteuttaa juuri näihin laskentastandardeihin.

Standardien mukaan yksi keskeisimmistä LCA-laskennan periaatteista, ehkä jopa kaikkein tärkein, on niin sanottu ”toiminnallinen yksikkö” ja sen täsmällinen ja yksiselitteinen määrittely. Toiminnallinen yksikkö valitaan LCA-tarkastelun alussa, ja laskennassa esimerkiksi kaikki ympäristövaikutukset suhteutetaan juuri tähän yksikköön. Esimerkiksi eri liikennemuotojen ympäristövaikutusten vertailussa toiminnallinen yksikkö voi olla yhden henkilön matkustaminen kohteesta A kohteeseen B. Tällöin tarkastelussa voidaan vertailla tämän matkan aiheuttamia kasvihuonekaasupäästöjä, kun matka suoritetaan eri tavoin.

Tämä on hieman omituista, koska elintarvikkeiden toiminnallisuus ei missään tapauksessa liity niiden kokonaismassaan tai tilavuuteen, vaan ensisijaisesti ravitsemuksellisuuteen.

Elintarvikkeiden ympäristövaikutuksien vertailussa on jostain syystä julkisuudessa usein käytetty massa- tai tilavuusyksikköä. Esimerkiksi kasvihuonekaasupäästöt ovat suhteutettu litraa maitoa tai 100 g lihaa, perunoita, leipää tai muuta elintarviketta kohden. Tämä on hieman omituista, koska elintarvikkeiden toiminnallisuus ei missään tapauksessa liity niiden kokonaismassaan tai tilavuuteen, vaan ensisijaisesti ravitsemuksellisuuteen, eli siihen, miten paljon ravinteita ja energiaa ne tuovat kuluttajansa ruokavalioon.

Yksi syy massa- tai tilavuusyksiköiden yleiseen käyttöön saattaa olla se, että tuotteiden ravintosisältö ilmoitetaan usein 100 g tuotetta kohden, ja ehkä hiilijalanjäljen laskennassa on näissä tapauksissa haluttu vertailukelpoisuutta. Toisaalta syy voi olla osittain myös käytännöllinen: massa ja tilavuusyksiköt ovat tutkijoille tärkeitä itse LCA-laskentaprosesseissa. Esimerkiksi liikenteen ympäristövaikutusta tarkasteltaessa on välttämätöntä tietää päästöjen määrä polttoainelitraa kohden ennen kuin kuljettavien matkojen ja polttoaineen kulutuksen vaikutuksia voidaan arvioida. Tämän vuoksi tutkijoiden pitää tuloksia julkaistessaan huolehtia erityisesti siitä, että näiden ”välitulosten” sijaan huomioidaan tarkastelukohteen todellinen toiminnallisuus.

Massa- ja tilavuusyksiköt ovat itse asiassa aika huono lähtökohta elintarvikkeiden ympäristövaikutusten vertailuun. Maitolitran kasvihuonekaasupäästöjä voidaan vertailla esimerkiksi litraan mehua, vettä, olutta tai konjakkia, koska nämä kaikki ovat juomia. Näiden tuotteiden toiminnallisuus on kuitenkin keskenään täysin erilainen, joten vertailu on turhaa ja jopa harhaanjohtavaa.

Kuluttaja voi juoda litran (tai kilon) maitoa vuorokaudessa, mutta harva nauttii maidon sijasta kilon juustoa samassa ajassa.

Toisaalta maito voidaan ajatella proteiinin lähteenä ja vertailla sitä esimerkiksi muihin maitotuotteisiin. Valitettavasti tämäkään vertailu ei toimi massa- tai tilavuusyksikkötasolla. Kuluttaja voi juoda litran (tai kilon) maitoa vuorokaudessa, mutta harva nauttii maidon sijasta kilon juustoa samassa ajassa. Näidenkin tuotteiden toiminnallisuus on täysin erilaista. Juusto on oikeastaan konsentroitua maitoa, josta vettä on poistettu. Näin ollen sen ravintosisältö on kiloa kohden moninkertainen nestemäiseen maitokiloon verrattuna.

Myös paljon esillä ollut vertailu maidon ja kasvipohjaisten juomien välillä on kyseenalaista. Esimerkiksi maidon proteiinipitoisuus on litraa kohden suurempi kuin vaikkapa kaurajuomilla, ja myös proteiinien rakenne (aminohappokoostumus) on ihmisen ravitsemuksen kannalta erilainen. Tilanne olisi sama, jos vertailtaisiin muita viljapohjaisia ja eläinpohjaisia tuotteita keskenään, esimerkiksi 100 grammaa lihaa 100 grammaan leipää.

Nestemäinen maito on itse asiassa hyvin hankala verrattava mihinkään muuhun elintarvikkeiseen. Jopa rasvaton maito ja täysmaito ovat toiminnallisesti (ravintosisällöltään) keskenään erilaisia. Jos LCA-tutkimuksessa ylipäätään ravitsemuksellinen laatu otetaan toiminnallisuuden lähtökohdaksi, niin silloin suoraa litrakohtaista vertailua pitäisi oikeastaan tehdä pelkästään koostumuksellisesti samanlaisten maitotuotteiden kesken, vaikkapa tarkastellessa erilaisten tuotantomuotojen eroja.

Miten elintarvikkeiden ympäristövaikutusten vertailua sitten saataisiin mielekkäämmäksi? Tuotteiden todellinen ravintosisältö olisi tässä massaa tai tilavuutta parempi tarkastelukohde. Esimerkiksi niin sanotuilla proteiinituotteilla (maitotuotteet, liha, kala, kananmunat, palkokasvit) ympäristövaikutuksia voitaisiin tarkastella vaikkapa 100 g proteiinia kohden. Tässäkin on ongelmia. Kyseiset tuotteet sisältävät proteiinin lisäksi eri määriä muita ravinteita ja energiaa. Jos vertailu haluttaisiin täysin toiminnalliseksi, voitaisiin soveltaa niin sanottua systeemin laajennusta, eli lisätä tarkasteluun ”lisätuotteita”, jotka kompensoivat näitä ravitsemuksellisia eroja. Tämä kuitenkin tekee tarkastelun huomattavasti monimutkaisemmaksi, ja itse asiassa tässä lähestyttäisiin jo ruokavaliotason tarkastelua.

Tavoitteena pitäisi olla se, että erilaiset tuotteet täydentävät ruokavaliossa toisiaan, ei niin, että ruokavalio painottuu vain muutamiin, ”monipuolisiin” ruoka-aineisiin.

Yksi ongelmaan esitetty ratkaisu on niin kutsutut ravintoainetiheysindeksit. Näiden indeksien ajatuksena on kohdistaa vertailu kaikkiin tuotteiden sisältämiin ravintoaineisiin. Tämäkään tarkastelu ei ole ongelmatonta. Indeksien valinta saattaa joissain tapauksissa olla subjektiivista, koska eri ravintoaineiden keskinäisen tärkeyden vertailu on äärimmäisen haastavaa. Joidenkin, yleisölle suunnattujen vertailujen lähtökohta voi olla myös se, että ravitsemuksellisesti monipuolisten ruoka-aineiden ajatellaan olevan yksipuolisia ”parempia”. Tämähän ei suinkaan ole terveellisen ruokavalion ajatus. Tavoitteena pitäisi olla se, että erilaiset tuotteet täydentävät ruokavaliossa toisiaan, ei niin, että ruokavalio painottuu vain muutamiin, ”monipuolisiin” ruoka-aineisiin. Esimerkiksi D-vitamiinipillerit voivat olla ravintosisällöltään erittäin yksipuolisia (sisältävät vain yhtä ravinnetta), mutta silti niillä voi olla merkittävä rooli ruokavalion täydentäjänä.

Näyttää siltä, että elintarvikkeiden ympäristövaikutusten tarkastelussa toimivin lähestymistapa on kokonaisten ruokavalioiden tai ruoka-annosten keskinäinen vertailu, ja siihen suuntaan pitäisi pyrkiä entistä enemmän niin tutkimuksessa kuin tuloksista tiedottamisessakin. Ruokavalio on toiminnallinen kokonaisuus, ja esimerkiksi sen sisältämät makro- ja mikroravinteet (ja niiden mahdolliset puutteet), kokonaisenergia, haitalliset aineet jne. voidaan laskennallisesti määrittää, ja niiden terveydellistä vaikutusta, kuten myös ympäristövaikutuksia, voidaan arvioida. Onkin täysin mahdollista, että terveellisen ja ympäristöystävällisen ruokavalion saavuttamiseksi on lukuisia vaihtoehtoja, joissa erilaiset ruoka-aineet ja juomat täydentävät toisiaan ja yhdessä tuottavat sekä ravitsemuksen ja ympäristön kannalta toimivan kokonaisuuden.