Lisää monimuotoisuutta ja kestävyyttä suomalaiseen kasvintuotantoon

Viljanviljely dominoi eteläisen Suomen kasvintuotantoa. Viljelyalasta viljat kattavat puolet, noin miljoona hehtaaria. Nurmikasvien ala on 800 000 hehtaaria. Nurmi- ja viljantuotanto ovat alueellisesti voimakkaasti eriytyneet. Muita kuin vilja- tai nurmikasveja viljellään 200 000 hehtaarin alalla. 

Tuotantoalojen perusteella voidaan karkeasti arvioida, että tyypillisellä eteläsuomalaisella kasvintuotantotilalla viljellään jotain muuta kasvia kuin viljaa vain kerran viidessä vuodessa. Arvio on vahva yleistys, mutta se antaa melko karun kuvan tämänhetkisestä kasvintuotannon monimuotoisuudesta.

Yksipuolinen kasvilajivalikoima viljelykierrossa lisää tauti- ja tuholaisriskiä. Myös riski maan rakenneongelmille ja orgaanisen aineksen vähenemiselle sekä ravinnehuuhtoutumille kasvaa.  Lisäksi säätekijöiden aiheuttamien satomenetyksien todennäköisyys kasvaa viljapainotteisessa viljelyssä. Tyypillinen satoa alentava tekijä on liian vähäinen sadanta alkukasvukaudella. Kymmenen viime vuoden aikana kuivuusjaksoja siemensatokasvien sadonmuodostuksen kannalta kriittisessä vaiheessa on ollut valitettavan usein, viimeksi tänä kasvukautena. Jos tilan viljelypinta-alasta suuri osa on kevätviljoja, joilla kasvurytmi on melko samanlainen, kuivuuden aiheuttama satoriski kohdistuu isolle osaa tilan tuotantokasveista.

Tarvetta ja perusteluita viljelyn monimuotoistamiselle on runsaasti, mutta siinä on myös haasteensa. On selvää, että viljelykierrossa mukana oleville kasveille on oltava markkinat, jotta monipuolistaminen on taloudellisesti kannattava ja kannustavaa.  Monipuolisuus pellolla edellyttää myös jalostavan teollisuuden ja kulutuksen monipuolistumista. Runsastuva kasvivalikoima voi synnyttää uutta liiketoimintaa. Ruoan ja rehuntuotannon kestävyyden parantaminen on koko yhteiskunnan asia, eikä sitä voi jättää pelkästään alkutuotannon harteille. Olemmehan me kaikki kuluttajina osa ruoka- ja tuotantojärjestelmää. Meidän on mahdollista tehdä arjen valintoja, jotka luovat kysyntää monipuoliselle kasvinviljelylle ja peltoympäristön monimuotoisuudelle. 

Melko suppea viljelykasvivalikoima heijastuu kasvinjalostukseen. Lukuisia uusia viljalajikkeita tulee markkinoille vuosittain, mutta lajikejalostusta tarvittaisiin myös vähemmän viljellyille kasveille. Näistä ei juuri kotimaisia lajikkeita ole saatavilla, ja ulkomaillakin lajikejalostus voi olla puoli vuosisataa, ellei enemmänkin, viljojen perässä. Lajikejalostus on vakiintuneillakin viljelykasveilla pitkällinen ja kallis prosessi. Uusien ja usein pienten tuotantoalojen kasvien jalostusohjelmien aloittaminen on iso haaste ja taloudellinen riski kaupallisille kasvinjalostajille niin Suomessa kuin muuallakin. Onkin pohdittava, pitäisikö julkisten toimijoiden, kuten yliopistojen ja tutkimuslaitosten ottaa vastuuta pienten ja vaihtoehtoisten kasvien jalostuksessa. Onnistuakseen tämä vaatisi vähintäänkin EU-tasoista yhteistyötä ja koordinaatiota julkisten toimijoiden välillä. 

Kirjoitus on julkaistu alun perin Forssan Lehdessä 24.11.2023.