Suomen suoluonnon tila on osittain parantumassa

Maamme nykyisten rajojen 10,4 miljoonasta alkuperäisestä suoalasta on jäljellä 4,1 miljoonaa hehtaaria ojittamatonta ja 4,7 miljoonaa hehtaaria ojitettua suota. Niiden alaa ovat vähentäneet ja tilaa muuttaneet pellonraivaus, turpeennosto, vesirakentaminen, muu rakentaminen ja ojitus. Metsälakiuudistus ja suometsien hoitosuositukset parantavat sekä ojittamattoman suoluonnon että ojitetun metsäluonnon tilaa.

Ojittamattomista soista 3,4 milj. ha sijaitsee Pohjois-Suomessa (Pohjois-Pohjanmaa, Kainuu, Lappi). Suojeltuja soita on 1,3 milj. ha painottuen nekin Pohjois-Suomeen. Metsäojitetut turvemaat jakautuvat lähes tasan Etelä-Suomen ja Pohjois-Suomen kesken.

Maankäytön muutosten ja ojituksen vuoksi monet suotyypit ovat uhanalaistuneet, varsinkin Etelä-Suomessa. Eniten uhanalaistuneita ovat letot, korvet sekä sara- ja lettokorvet.

Useat jäljellä olevat eteläsuomalasiset letot ovat kuivumassa ja pusikoitumassa, kasvamassa umpeen ympäröivän maankäytön sekä erityisesti normaalin suonkehityksen (sukkession) seurauksena. Ilmiötä kiihdyttää lämmennyt ilmasto.

Laajemmat suokokonaisuudet eli suoyhdistymätyypit, ovat nekin paljon muuttuneet ja uhanalaistuneet.

Soiden suureen muutokseen nähden uhanalaisten suoeliölajien määrä on melko pieni: 120 lajia, mikä on 4, 5 prosenttia maamme tunnetuista uhanalaisista lajeista. Soilta on hävinnyt kuusi lajia, mikä on 1,9 prosenttia kaikista hävinneiksi arvioiduista lajeista.

Lisäksi soilla on 109 silmälläpidettävää lajia sekä 45 lajia, joiden tilannetta ei ole pystytty arvioimaan luotettavasti.

Noin puolet soiden uhanalaisista lajeista elää ensisijaisesti letoilla. Muut soiden uhanalaiset lajit ovat jakautuneet suotyyppiryhmille melko tasaisesti: ensisijaisia korpien lajeja on 14 prosenttia, rämeiden 12 prosenttia ja nevojen 19 prosenttia uhanalaisista lajeista.

Lähes puolet soiden uhanalaisista lajeista on hyönteisiä, joista perhoset on suurin ryhmä. Reilu kolmannes uhanalaisista suolajeista on sammalia ja putkilokasveja. Uhanalaisia soiden sieniä ja lintuja on kumpiakin kahdeksan lajia. Muiden eliöryhmien osuudet ovat vähäisiä.

Ojitus ja turpeenotto on ensisijainen syy 69:lle soilla elävälle uhanalaiselle lajille ja yhtenä syynä 98:lle soiden uhanalaisista lajeista. Uudisojitukselle ei ole saanut pitkään aikaan taloudellista tukea, ja nykyään uudisojitus on käytännössä lähes loppunut. Uusien turvetuotantoalueiden avaaminen on kyseenalaista.

Myös metsälaki ja sen uudistus 2014 helpottavat suoluonnon tilaa, kun useita suotyyppejä on lisätty metsätaloudelta rajoitettuun erityisen tärkeiden elinympäristöjen joukkoon. Lisäksi suometsien hoitosuositukset ovat monipuolistuneet. Ne ottavat yhä enemmän huomioon ympäristönäkökulman.

Soveltamalla uusimpia metsänkäsittelyohjeita voidaan ojitettujen turvemaiden talousmetsissä hoitaa kyllä metsäluonnon, muttei enää niinkään suoluonnon monimuotoisuutta. Sitä turvataan jättämällä ojittamatonta suoluontoa rauhaan ja hakkaamalla puustoisia ojittamattomia kohteita entistä varovaisemmin.

Ojitetuista soista 0,5–1,0 miljoonaa hehtaaria on jäänyt vähäpuustoisiksi. Metsälain uudistuksessa näiltä poistui uudistamisvelvoite päätehakkuun jälkeen. Tämä merkitsee suuren pinta-alan jäämistä itsekseen ennallistumaan, mikä on suoluonnon kannalta hyvä asia.

Aktiivista turvemaiden ennallistamista on tehty noin 35 000 hehtaarilla lähinnä suojelualueilla ja niiden tuntumassa. Ennallistamistarvetta on vielä, ja se näyttää kasvavan lähitulevaisuudessa.

Maamme ojittamattomat suot kerryttävät turvetta. Niille kertyy hiiltä 15–35 grammaa neliömetrille vuodessa. Kansainvälisessä hiiliraportoinnissa tätä ei oteta huomioon lukemalla ojittamattomat suot hiilineutraaleiksi.

Useissa ilmastomalleissa on ennustettu kolmen neljän asteen nousua pohjoisille leveyksille tällä vuosisadalla. Tämä tarkoittaa sitä, että keidassuot kasvavat entistä nopeammin korkeutta ja laajenevat. Aapasuot taas menettävät osuuttaan suopinta-alasta lisääntyvän haihtumisen, kuivumisen seurauksena.