Suo, kuokka ja Jussi – aika, joka ei palaa

Kaukana takanapäin ovat ne ajat, jolloin pellon raivaaminen oli sankarillinen teko. Käsipelin pellon raivaaminen on ollut ankaraa työtä ja vaatinut sisukkuutta ja periksiantamattomuutta. Raivausta on tehty maatilan tuotantoedellytysten parantamiseksi. Mutta täyden tuotantohyödyn raivatusta pellosta on useimmiten korjannut vasta raivaajasta seuraava tai sitä seuraava sukupolvi. On siis katsottu pitkälle eteenpäin. Menneistä pellonraivaajista kukaan ei ole kuitenkaan voinut nähdä 2020-luvulle saakka, jolloin pellot ja erityisesti turvepellot ovat orgaanisen aineksen hajoamisen johdosta kasvihuonekaasun päästölähde.

Lähes kaikelle ihmistoiminnalle voidaan arvioida hiilijalanjälki. Tämä tarkoittaa jostain ihmisen toiminnasta tai tuotteen valmistamisesta aiheutuvaa kasvihuonekaasupäästöä. Suomi on pitkien etäisyyksien maa, ja kohtuullisen vilpoistakin meillä tuppaa olemaan. Liikkumisesta ja asumisesta, mukaan lukien lämmitys, muodostuu noin puolet suomalaisten hiilijalanjäljestä. Syödäkin pitää – ruoka kattaa noin viidenneksen hiilijalanjäljestämme. Jos pysytään vielä ruuassa ja tarkastellaan alkutuotannon osuutta Suomen kaikista kasvihuonekaasupäästöistä, niin niistä 14 % muodostuu maataloudessa. Maatalouden osuudesta noin puolet on arvioitu muodostuvan turvepelloilta. Tämä on iso osuus, kun Suomen peltopinta-alasta turvepeltoja on vain noin kymmenesosa.

Järjellä ajatellen, tehokkainta päästöjen kannalta olisi poistaa varsinkin heikkotuottoisimmat turvepellot viljelykäytöstä ennallistamalla ne luonnontilaisiksi tai metsittämällä. Tai vaihtoehtoisesti nostamalla turvepeltojen pohjaveden tasoa lähemmäksi maanpintaa, jolloin orgaanisen aineen hajoaminen vähenee oleellisesti, ja muuttamalla viljelykäytänteitä, esimerkiksi siirtymällä tuottamaan ruoka- ja rehukasvien tilalla paremmin märkiä kasvuoloja sietäviä biomassakasveja.

Jos viljelijä toimillaan vähentää peltojen hiilipäästöjä, niin voisiko tuosta päästökauppapotista edes osan kanavoida hillintätoimia tehneille viljelijöille?

Näitä muutoksia ei tarvitsisi tehdä koko turvepeltoalalla. Luonnonvarakeskuksen kasvihuonekaasuasiantuntijoiden mukaan merkittäviä päästövähennyksiä saavutettaisiin, jos muutoksia tehtäisiin 15 % turvepeltoalalle. Euro on yleensä hyvä kannustin, mutta kuinka tukea ja kannustinta voitaisiin ohjata niin että se johtaisi toivottuun lopputulokseen? EU:n päästökaupassa hiilidioksiditonnin hinta on vaihdellut välillä 7–35 euroa. Jos viljelijä toimillaan vähentää peltojen hiilipäästöjä, niin voisiko tuosta päästökauppapotista edes osan kanavoida hillintätoimia tehneille viljelijöille?

Järki ei aina ohjaa päätöksiä. Olen maitotilalta kotoisin, ja myös meillä oli viljelyksessä turvepeltoa. Meilläpäin niistä puhuttiin ”rapamaina”. Niitä pidettiin varsin hyvinä peltoina, sillä ne olivat tasaisia ja heinä ja kaura kasvoi niissä hyvin. Eikä niitä pidetty poudanarkoina. Itse muistelen rapamaita myös hyvällä, sillä niistä ei tarvinnut olla keräämässä kiviä toukotöiden jälkeen. Joskus saattoi joku satunnainen kanto tai puunrunko nousta kynnön yhteydessä pintaan, mutta paljon vähemmällä työllä niistä selvisi kuin kivennäismaiden kivisavotasta. Yksi turvepelto oli isän ja isoisän sodan jälkeen raivaama. Sellaisen pellon siirtäminen pois viljelystä ei välttämättä ole helppoa.

Onnistuneistakin hillintätoimista huolimatta ilmasto muuttuu lähivuosikymmeninä vääjäämättä. Pohjoisilla alueilla muutos merkitsee leudompia talvia ja jossain määrin pidempiä kasvukausia. Tämän johdosta ilmastonmuutos periaatteessa nostaa peltokasvien tuotantopotentiaalia Suomessa. Mutta tähän liittyy joitain epävarmuustekijöitä, kuten sadannan määrä ja sen ajoittuminen ja erilaiset sään ääri-ilmiöt.

Samanaikaisesti merkittävän globaalin tuotantopotentiaalin heikkenemisen kanssa maapallon väestö jatkaa kasvuaan. Tämä tarkoittaa koko ajan pienenevää ruuantuotannossa olevaa peltoalaa per henkilö.

Jos Suomessa on odotettavissa tuotantoedellytysten kohentumista, niin monilla nykyisin merkittävillä kasvintuotantoalueilla, esimerkiksi Pohjois- ja Etelä-Amerikassa, Välimeren alueella sekä Australiassa tuotantoedellytysten odotetaan heikkenevän, lähinnä lisääntyvän kuivuuden johdosta. Samanaikaisesti merkittävän globaalin tuotantopotentiaalin heikkenemisen kanssa maapallon väestö jatkaa kasvuaan. Tämä tarkoittaa koko ajan pienenevää ruuantuotannossa olevaa peltoalaa per henkilö. Tätä alenevaa suhdetta edelleen voimistaa edellä kuvattu heikkenevä tuotantopotentiaali nykyisin merkittävillä tuotantoalueilla. Tästä tulokulmasta katsottuna näkisin, että meillä suomalaisilla on eettinen ja moraalinen velvollisuus tuottaa ruokaa ja rehua – ainakin mitä omiin tarpeisiimme tarvitaan. Vaikka meillä olisi mahdollisesti varaa ostaa ruokamme ja rehumme ulkomailta, niin se olisi pois jonkun muun sitä tarvitsevan lautaselta.

Alenevaa peltoalaa per henkilö -suhdetta voidaan lieventää vähentämällä ruokavaliossa eläinperäisten tuotteiden osuutta. Itse olen ”Maito, juusto, voi – kovan kunnon toi” -sukupolvea. Varttuneempi väki varmaan muistaa tämän 70-luvun mainoksen, jossa silloiset huippuhiihtäjät Takalo, Riihivuori ja Mieto etunenässä mainostivat maitotuotteita kovan kunnon mahdollistajina. Vanhempikin väki voi oppia vähentämään eläinperäisiä tuotteita, mutta erityisesti nuoremmat sukupolvet tuntuvat ottaneen omakseen tavoitteen kasvipainotteisemmasta ruokavaliosta. Omat nuoreni, jotka ovat ikähaarukassa 20–30 v, käyttävät huomattavasti vähemmän eläinperäisiä tuotteita kuin minä ja vaimoni. Täytyy kyllä rehellisesti tunnustaa, etteivät he ole tätä ilmasto- ja ruokavalioviisauttaan ainakaan kotoa oppineet.

Palaan vielä lopuksi kasvihuonekaasupäästöpohdintaan. Onko yhdellä hiilidioksidikilopäästöllä sama arvo – tai tässä tapauksessa haitta – vapautuu se sitten energian tuotannossa, liikenteessä, tavaroiden valmistusprosessissa tai maataloudessa?

Verrattuna moneen muuhun toimialaan, maataloudessa hiili kiertää tuotantosysteemissä ja hiiltä myös sidotaan, ei pelkästään vapauteta ilmakehään.

Verrattuna moneen muuhun toimialaan, maataloudessa hiili kiertää tuotantosysteemissä ja hiiltä myös sidotaan, ei pelkästään vapauteta ilmakehään. Pellolla tapahtuva ruuan- ja rehuntuotanto perustuu kasvien yhteyttämiseen, eli hiilidioksidin sitomiseen ilmakehästä ja sen muuttamiseen ihmisten ja eläinten ruuaksi. Kasvuston sitomasta hiilestä vain osa viedään pois pellolta. Esimerkiksi viljoilla jyväsadon osuus on karkeasti puolet maanpäällisestä kasvustomassasta. Useimmiten olkia ei korjata pois pellolta vaan ne muokataan maahan. Samoin juuristo jää maahan. Näin ollen peltoon kertyy enemmän hiiltä kuin jyväsadon mukana poistuu. Myös monivuotiset nurmikasvustot tuottavat juuristomassaa maahaan ja pellon muokkaamattomuus omalta osaltaan hieman hillitsee maan hiilen hajoamista. Nurmet ovat sopeutuneet hyvin pohjoisiin kasvuoloihin ja ovat tuotantovarmimpia viljelykasvejamme. Nurmirehun hyödyntäminen ja kierrättäminen märehtijöiden kautta on sinänsä järkevää.

Valitettavasti kasvintuotannossa peltoon kertyvä hiili ei vain tahdo olla pysyvää, vaan pellon pieneliöstö hajottaa sen jonkin ajan kuluessa ja hiilidioksidi vapautuu takaisin ilmakehään. Tätä luonnollista hiilenkiertoa on peltoviljelyssä käytännössä vaikea hillitä, saatikka kokonaan pysäyttää. Kyseessä on monimutkainen prosessi, jossa vuorovaikuttavat maa, kasvit ja maan mikrobisto. Tutkimuksella piisaa työsarkaa selvittää tätä vuorovaikutusvyyhteä ja yrittää keksiä keinoja hidastaa hiilen hajoamista maaperässä.