Merenrantaniittyjen kasveja

Tällä sivulla esitellään merenrantaniittyjen ihastuttavia kasviaarteita.

Teksti: Marika Laurila / Luke

Varkaita ja käärmeenkieliä

Loppukesällä merenrantaniityllä kulkija voi törmätä perämerensilmäruohoon ja suolasänkiöön, jos hoksaa katsella jalkoihinsa. Nämä pienet ruohot eivät koreile näyttävillä kukinnoilla, vaikkakin punakkaversoinen suolasänkiö voi runsaana esiintyessään muodostaa huomiotaherättävän punertavia kasvustoja. Perämerensilmäruohon vaalean kellertävät piskuiset kukat tuskin erottuvat lehtien lomasta. Suolasänkiö ja perämerensilmäruoho ovat puoliloisia eli ne pihistävät osan ravinnostaan naapurikasveilta. Muutoin nämä rantaniittyjen pikkuvarkaat eivät oikein pärjäisi muun kasvillisuuden joukossa. Merenrantaniittyjen erikoisuuksiin kuuluu myös isokäärmeenkieli. ”Iso” se on nimellisesti siksi, että samasta suvusta löytyy vielä pienempi, Islannissa esiintyvä pikkukäärmeenkieli. Isokäärmeenkielen ainokainen kellanvihreä paksuhko lehti kohoaa noin kymmenen sentin korkeuteen. Samasta varresta haarautuu kapeana kielimäisenä ylös kohoava itiöpesäkkeistö. Viehättävän mystinen isokäärmeenkieli kuuluu sanikkaisiin. Nämäkin merenrantaniittyjen huomionarvoiset kasvilajit hyötyvät rantaniittyjen hoidosta, sillä laidunnus ja niitto pitävät kasvillisuuden niille sopivan matalana ja avoimena.

Vesipaunikko (Crassula aquatica) kohottelee loppukesällä pieniä möyheitä versojaan vesirajassa. Tämä pikkuruinen rantakasvi on samaa sukua kuin huonekasvina tunnettu rahapuu. Korkea järviruoko on vallannut monet paunikon ja muiden pienten rantakasvien kasvupaikat. Vesipaunikko luokitellaan nykyisin uhanalaiseksi (vaarantunut). Se hyötyy laidunnuksesta, jonka myötä kasvillisuuteen muodostuu paunikolle sopivia avoimia kasvupaikkoja.

Merenrantaniityn kuivimmat yläosat ovat mainio asuinsija monille tutuille sisämaankin niittykasveille. Parhailla paikoilla pääset nauttimaan ahomansikan (Fragaria vesca) runsaasta sadosta keskikesästä alkaen. Kosteampien pensaikonlaiteiden herkku puolestaan on mesimarja (Rubus arcticus). Mesimarjan alkukesän kauniit vaaleanpunaiset kukat kypsyttävät loppukesällä lehtien lomaan kätkeytyvän marja-aarteen. Runsaita mesimarjakasvustoja voi löytyä myös laidunnuksen myötä avartuneilta rannan yläpuolisilta puustoisilta hakamailta.

Käenkukka (Lychnis flos-cuculi) siroine olemuksineen on kosteiden niittyjen somistus ja se on löytänyt kasvusijaa myös merenrantaniityiltä. Sen liehuvahelmaiset vaaleanpunaiset kukinnot kohoavat noin puolen metrin korkeuteen. Maanrajassa huomion kiinnittävät vilukon (Parnassia palustris) viehättävät valkoiset kukinnot suonikuvioineen ja kokonaisuuden täydentävät sen herttaiset lehdet. Eipä ihme, että kasvitieteilijä Linné nimesi kaunottaren kreikkalaisten runottarien asuttaman Parnassos-vuoren mukaan! Tummanpuhuva luhtakuusio (Pedicularis palustris) on puolestaan valinnut asusteekseen violetinsävyisen pitsiluomuksen, jota se esittelee rantaniityn kosteissa painanteissa.

Merenrantaniityillämme kasvaa muutamia näihin elinympäristöihin erikoistuneita saralajeja. Yksi tyylikkäimmistä on riippatähkäinen vihnesara (Carex paleacea), jota Suomessa kasvaa ainoastaan Perämeren rantaniityillä. Varhain kellastuva, puolimetriseksi kasvava vihnesara erottuu komeina kasvustoina. Kuivemmilla yläniityillä viihtyy huomattavasti pienikokoisempi somersara (Carex glareosa), jonka lähes rihmamaiset lehdet ja kukintovarret kaareutuvat harvakseltaan muun kasvillisuuden seassa. Sitä hieman kookkaampi ja rotevampi merisara (Carex mackenziei) muodostaa sakeita harmaanvihreitä kasvustoja niityn märimpiin painanteisiin. Vihnesara ja somersara ovat harvinaisia, silmälläpidettäviä lajeja. Kaikki kolme ovat matalakasvuisten merenrantaniittyjen lajeja, jotka hyötyvät rantojen hoidosta.

Keskikesällä meriketohanhikki (Argentina anserina subsp. groenlandica) peittää paikoin mattona rantaniityn pohjakerrosta keltaisin kukinnoin. Sen pihlajan lehteä muistuttavat lehdet ovat ruusukkeina, joista versoo pitkiä maapäällisiä rönsyjä etsimässä uutta kasvutilaa. Yläniittyjen keskikerrosta koristavan isolaukun (Rhinanthus angustifolius) vaaleankeltaisista kukinnoista kehittyy siemeniä helisyttäviä pieniä ”laukkuja” loppukesällä. Kuivemmilla yläniityillä viihtyy myös peltovalvatin matalampi merimuoto, meripeltovalvatti (Sonchus arvensis var. maritimus). Sen keltaiset kukinnot keikkuvat korkeimmalla pölyttäjien mesilähteenä.

Merenrantaniittyvyöhykkeen alimmassa osassa, matalassa rantavedessä kukoistavat pienten vesi- ja rantakasvien muodostamat monilajiset ”vesiniityt”. Tyypillisiä lajeja ovat esimerkiksi luikat, vidat, vesitähdet, vesirikot, vesikuuset ja ärviät. Rantojen umpeenkasvun myötä monet matalikon lajeista ovat harvinaistuneet kuten yllä esitellyt uhanalaiset nelilehtivesikuusi (Hippuris tetraphylla) ja upossarpio (Alisma wahlenbergii). Nämä kaksi lajia ovat kansainvälisiä vastuulajejamme, sillä merkittävä osa niiden esiintymistä Euroopassa sijaitsee Suomessa ja erityisesti Perämeren alueella. Viihtyäkseen matalikon pienet kasvilajit tarvitsevat avointa elinympäristöä, jota voidaan ylläpitää esimerkiksi niittäen ja laiduntaen. Vesiniityillä kahlaava voi törmätä myös pienten kalojen parviin ja saattaapa vastaan uida niitä väijyvä iso haukikin.

Viimeisen jääkauden jälkeen meri lainehti huomattavasti nykyistä laajempana ulottuen lähelle koillista Vienanmerta. Sieltä ruijannuokkuesikko (Primula nutans subsp. finmarchica) ja joukko muita lajeja pääsivät leviämään Itämerelle asti. Ruijannuokkuesikkoa tavataan runsaimmin Perämeren Suomen puoleisella rannikolla.

1900-luvulla laji taantui rantojen laidunnuksen ja niiton päättymistä seuranneen umpeenkasvun myötä. Vuosisadan lopulla rantoja alettiin ottaa takaisin hoidon piiriin EU:n ympäristötukien avulla, ja nykyisin Pohjois-Pohjanmaalla on yhteensä noin 4000 hehtaaria hoidettuja merenrantoja. Pienikokoisena lajina ruijannuokkuesikko on selvästi hyötynyt rantaniittyjen hoidosta, jota toteutetaan pääasiassa laiduntaen. Aiemmin uhanalainen (vaarantunut) laji luokitellaan nykyisin silmälläpidettäväksi.