Siirry pääsisältöön

Puutiaisista ja kauriista

Blogi 22.9.2021 Heikki Henttonen

Puutiaisten, kansan suussa punkkien runsaus puhuttaa, samoin kuin niiden levittämät taudit. Puutiaisten runsastumisen ja leviämisen syitä arvuutellaan. Usein kritisoidaan metsästäjiä pienten hirvieläinten turhasta ruokinnasta, minkä seuraukset näkyvät maa- ja metsätalousvahinkojen ja liikenneonnettomuuksien lisääntymisenä, mutta myös siinä, että hirvieläinten määrä kasvattaa puutiaisten määriä. Tässä kirjoituksessa pohdin muutamia puutiaisten runsauteen ja niiden levittämien patogeenien esiintymiseen liittyviä kysymyksiä.

Puutiaisiin liittyviä ongelmia pohdittaessa auttaa suuresti, kun tuntee niiden monimutkaisen elämänkierron. Puutiaisten elämässä on kolme ikävaihetta. Aikuinen naaras munii kesällä, ja muutaman viikon päästä kesällä tai syksyllä munista kuoriutuu toukkia. Ne tarvitsevat veriaterian voidakseen kehittyä seuraavaan vaiheeseen, nymfiksi. Myös nymfi tarvitsee veriaterian kehittyäkseen aikuiseksi. Kukin ikävaihe talvehtii maassa karikkeessa. Aikuinen naaraspuutiainen tarvitsee veriaterian muniakseen. Parittelun ja veriaterian jälkeen naaras pudottautuu maahan munimaan, jopa useita tuhansia munia. Kukin ikävaihe siis imee verta yleensä vain kerran. Aikuiset koiraat eivät ime verta. Koko sykli kestää kahdesta kolmeen vuotta.

Puutiaisten eri ikävaiheet tarvitsevat veriuhrikseen erilaisia isäntäeläimiä. Toukat saavat veriateriansa pääosin pikkunisäkkäistä, kuten myyristä ja hiiristä, joskus myös linnuista. Nymfien isäntävalikoima on monipuolisempi. Edelleen pikkunisäkkäät ovat tärkeitä, mutta usein nymfit valitsevat uhrikseen myös maassa ruokailevia pikkulintuja, kuten rastaita. Myös isommat nisäkkäät, kuten siilit, jänikset, ketut ja joskus pienemmät hirvieläimetkin kuuluvat listalle. Aikuiset naaraat puolestaan saavat veriateriansa isommista nisäkkäistä, ja siksi pienten hirvieläinten merkitys puutiaisekologiassa on tärkeä. Kohteet vaihtelevat alueen ja vuodenajan mukaan.

Tärkeimmät levittämänsä patogeenit, kuten borreliat ja puutiaisaivokuumeviruksen, puutiaiset saavat yleensä pikkunisäkkäistä ja linnuista. Toukkana ja nymfinä saadut patogeenit siirtyvät muodonvaihdoksessa seuraavaan ikävaiheeseen, ja joskus aikuisen naaraan puremasta voi saada useampiakin taudinaiheuttajia. Keski-Euroopassa minulla on parikin tuttua tutkijaa, jotka ovat saaneet yhdestä ja samasta puutiaisenpuremasta sekä borrelioosin että puutiaisaivokuumeen. Oleellista on ymmärtää, että puutiaisten kantamat patogeenit ovat peräisin etupäässä pikkunisäkkäistä ja linnuista, kun taas punkkikannan runsaus johtuu enemmän aikuisten puutiaisnaaraiden ravintokohteiden runsaudesta. Tässä pienten hirvieläinten runsaus tulee keskeiseksi kysymykseksi.

Puutiaisten määrä on monen tekijän summa

Naaraan onnistunut muninta ei kuitenkaan yksin riitä populaation menestykseen. Paljon riippuu myös puutiaistoukkien menestyksestä. Niiden mahdollisuudet saada veriaterioita vaihtelevat myyräkannan heilahtelun mukaan. Hyvänä myyrävuonna toukat voivat löytää veriaterian helposti, mikä näkyy nymfien runsautena seuraavana kesänä ja aikuisten runsautena kaksi vuotta myöhemmin. Jos taas toukkien kuoriutumiseen osuu myyräkannan romahdus, vähenee ensin nymfien ja sitten aikuisten punkkien määrä.

Lauhkeassa vyöhykkeessä Keski-Euroopassa metsäjyrsijöiden määrää säätelevät lehtipuiden (pyökki ja tammi) siemensadot, joissa on voimakkaita monivuotisia vaihteluita. Lämmin kesä edesauttaa kukintaa ja seuraavan vuoden hyvää siemensatoa, jonka jälkeen seuraavana vuonna on jyrsijähuippu. Se taas takaa puutiaistoukille verta ja säilymisen.

Näin ollen lauhkeassa vyöhykkeessä ihmiseen patogeenejä levittävät nymfit ja aikuiset puutiaiset ovat runsaita vasta vuotta tai paria myyrien huippukesää myöhemmin. Tautiekologiassa aikaviiveiden ymmärtäminen on olennaista: lauhkeassa vyöhykkeessä aikaviive varsinaisesta alkusyystä, lämpimästä kesästä, aikuisten puutiaisten levittämien tautien esiintymiseen voi siis olla 4 vuotta. Vaikka keskieurooppalaisten tutkimusten mukaan metsäkauriiden merkitys puutiaisten runsaudessa on olennainen, myös siemensatojen vaihtelulla on merkitystä. Voi tosin olla, että runsaan metsäkauriskannan ja runsaan puutiaiskannan vallitessa siemensatojen vaihtelun merkitys ei erotu niin selvästi.

Meillä boreaalisessa vyöhykkeessä ei ole vastaavia jyrsijöiden kannalta olennaisia siemensatojen vaihteluita, vaan myyrävaihteluissa kyse on pikemminkin peto-saalissyklistä. Meilläkin on hyvä muistaa, että hyvästä myyrävuodesta johtuen nymfit ja aikuiset periaatteessa voivat runsastua parina seuraavana vuonna, eikä niin kuin näkee joskus väitettävän, että hyvä myyrävuosi on hyvä punkkivuosi.

Suomessa on muistettava, että pitkässä maassa on hyvin erilaisia olosuhteita; on ikään kuin monta erilaista punkki-Suomea, joissa puutiaisten dynamiikka ja niiden levittämien patogeenien epidemiologia eroaa. Etelä- ja Lounais-Suomi runsaine kauriskantoineen varmasti eroaa huomattavasti vaikkapa Kainuun punkkimaailmasta.

Pohditaanpa seuraavassa puutiaistauteja runsaiden kauriskantojen eteläisessä ja lounaisessa Suomessa, jossa debatti kauriseläimistä käy kiivaimpana.

Borreliaa kantavien puutiaisten määrä vaikuttaa tautiriskiin

Euroopassa (ja myös USA:ssa) on tehty kokeellisia tutkimuksia kaurisrunsauden vaikutuksesta puutiaisten määriin ja borrelian yleisyyteen puutiaisissa. Ensinnäkin on todettu, että kauriiden ja puutiaisten suhde ei ole lineaarinen, vaan jo kauris tai pari neliökilometrillä vaikuttaa selvästi puutiaisten määrään. Hollantilaisissa tutkimuksissa aitauksissa, joihin kauriit eivät pääsee, puutiaisten määrä väheni. Kun kauriiden määrä jonkun taudin vuoksi väheni voimakkaasti Fynin saarella Tanskassa, myös borrelioosin määrä ihmisissä väheni.

Skotlannissa tehdyssä aitauskokeessa isokauriiden (saksanhirvien) asuttamassa osuudessa oli 18 kertaa enemmän puutiaisia kuin kauriittomissa poistoaitauksissa. Puutiaisongelman ratkaisussa kauriiden poistaminen esim. ampumalla paikallisesti ei kuitenkaan välttämättä auta, jos kauriit pääsevät liikkumaan runsaasti ja tuovat tarpeeksi uusia punkkeja hetkesi tyhjennetylle alueelle.

Joskus on tehty aluksi yllättävältä tuntuva havainto siitä, että vaikka kauriiden vuoksi puutiaiskanta runsastuu, niin samaan aikaan borreliaa kantavien puutiaisten prosentuaalinen osuus eli prevalenssi voi laskea.

Joskus on tehty aluksi yllättävältä tuntuva havainto siitä, että vaikka kauriiden vuoksi puutiaiskanta runsastuu, niin samaan aikaan borreliaa kantavien puutiaisten prosentuaalinen osuus eli prevalenssi voi laskea. Tämän on joskus väitetty osoittavan, että kauriit ovatkin hyödyllisiä. Kyseessä on kuitenkin väärinymmärrys siitä, mikä on oleellista puhuttaessa ihmiseen kohdistuvasta riskistä.

Oikea mittari ei olekaan prevalenssi, vaikka sitä on malleissa paljon käytetty, vaan ihmisriskiä kuvaa borreliaa kantavien puutiaisten todellinen määrä. Prevalenssi katsoo vain osuutta, ei todellista tiheyttä. Esimerkiksi, tietyllä alueella voi olla alhaisen kauriskannan aikana 100 puutiaista, ja jos prevalenssi on 20 %, niin infektiivisiä puutiaisia on 20 yksilöä. Jos toisaalta runsaan kauriskannan oloissa tuolla alueella on 1 000 puutiaista, niin samalla 20 %:n prevalenssilla infektiivisiä olisi 200 yksilöä. Vaikka prevalenssi laskisi, niin kuin se joskus tekee, vaikkapa puoleen eli 10 prosenttiin, niin silti infektiivisiä yksilöitä olisi 100 eli 5 kertaa enemmän kuin alhaisen kauriskannan aikana. Tuossa uudesssa skotlantilaisessa tutkimuksessa puutiaisten määrä oli 18-kertainen kaurisalueella, ja vaikka prevalenssi laski jonkin verran, niin silti infektiivisten puutiaisten määrä oli viisinkertainen.

Oikea mittari ei olekaan prevalenssi, vaan ihmisriskiä kuvaa borreliaa kantavien puutiaisten todellinen määrä. Prevalenssi katsoo vain osuutta, ei todellista tiheyttä.

Toinen epäselvyys koskee kauriin veressä olevan kemiallisen aineen merkitystä. Tämä aine on haitallinen borrelia-bakteerille, ja tuhoaa sen puutiaisen suolessa. Jos aikuinen puutiaisnaaras, jolla on jo aiemmin saatu borrelia suolessaan, pääsee eroon bakteerista, sillä ei ole ihmisen kannalta merkitystä, koska aikuinen puutiainen harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta imee verta vain kerran. Kauriin verta saatuaan se ei ime toista kertaa, esimerkiksi ihmisestä.

Nymfin kohdalla tilanne on hieman erilainen, koska verta saanut nymfi aikuistuu ja naaraana imee vielä uudelleen. Nymfinä kauriista verta imenyt, toukkana borrelian saanut nymfi ”puhdistuu”. Tärkeä kysymys onkin, kuinka suuri osa luonnossa olevista nymfeistä imee vertaa kauriista, eli kuinka suuri osa nymfeistä voi teoriassa puhdistua, ja voisiko tällä olla merkitystä aikuisten naaraiden borreliaprevalenssiin niin, että ihmisriski alenisi. Nymfejä on luonnossa huomattavasti enemmän kuin aikuisia. Jos kauriista löytyy suurin piirtein sama määrä kumpaakin ikäryhmää, se osoittaa, että aikuiset naaraat suosivat selvästi enemmän kauriita. Hollantilaisten tutkimusten mukaan nymfeistä vain muutama prosentti imee verta kauriista. Tällä ”puhdistumisella” ei siis ole käytännön merkitystä aikuisten naaraiden aiheuttamalle ihmisriskille.

Nykyisin puutiaisten veriaterioiden isäntälajeja tutkitaan katsomalla, mitä mahdollisten isäntälajien DNA:ta puutiaisista löytyy. Vastaavaa voidaan tutkia myös isotooppianalyyseillä. Tällaista tutkimusta tehdään nyt myös Suomessa.