Hiilinielunhallinnasta varastonhallintaan

Suomessa on totuttu ajatusmalliin, että puuston hiilinielun koon määrittää pääasiassa se, kuinka paljon puuta hakataan. Tämän paikkansapitävyys tulevaisuudessa edellyttää, että luonnonpoistuma pysyy hallinnassamme.

Metsässä hiiltä on varastoitunut maaperään ja biomassaan, ja varaston koko muuttuu vuosittain. Jos varasto kasvaa, kutsutaan sitä hiilinieluksi. Pienenevä varasto on hiilen lähde. Hiilinielun pieneneminen tarkoittaa varaston kasvun hidastumista, ei varaston pienenemistä. Tässä kirjoituksessa keskitymme puuston hiilivarastoon ja sen ylläpitoon, mutta emme ota kantaa metsien käytön hiilivarastovaikutuksiin maaperässä.

Puuston hiilivarasto on kasvanut – hitaammin tai nopeammin – jo yli 50 vuotta. Varaston kasvu eli hiilinielu ei ole onnenkantamoinen, vaan metsätalouden pitkäjänteisen työn tulos. Työtä ei olisi tehty eikä varasto olisi kasvanut nähdyn kaltaisesti ilman taloudellista kannustinta. Teollisuuden puunkysyntä on motivoinut puuntuottajat ja yhteiskunnan investoimaan metsien kasvuun, joka sittemmin oivallettiin hiilinieluksi.

Yksityismetsävaltaisessa Suomessa on iso kysymys, mitä varaston kasvulle tapahtuu tulevina aikoina, jos puuston kasvattamisen taloudellinen motivaatio pienenee ja kasvua pitäisi pitää yllä muista syistä.

Metsätilastoinnissa runkopuun poistumalla tarkoitetaan hakkuissa ja luonnonpoistumana metsistä poistuvan runkopuun yhteistilavuutta. Osa luontaisesti kuolevasta puustosta korjataan ihmisten käyttöön ja tämä osuus sisältyy hakkuukertymään. Metsään jäävän luonnonpoistumapuun määrä on nykyisin runsaat kuusi miljoonaa kuutiometriä vuodessa (Korhonen ym. 2021), mutta määrä on ollut kasvussa.

Vuosittaisilla hakkuumäärillä on iso rooli hiilivaraston kasvunopeudessa. Kun puuta on hakattu enemmän, on varaston kasvu ollut hitaampaa (pieni hiilinielu) ja vastaavasti vähäisemmillä hakkuumäärillä varasto on kasvanut nopeammin (suuri hiilinielu). On totuttu ajatukseen, että ihmistoiminta – siis hakkuut – määrittää varaston kasvunopeuden eli hiilinielun koon. Tämän ajatuksen paikkansapitävyys tulevaisuudessa edellyttää, että luonnonpoistuma pysyy hallinnassa.

Tuuli-, lumi-, tuli-, tulva-, hyönteis- ja tautituhoilla on epävakaa luonne. Tuhoja esiintyy sekä hyvässä kasvuvaiheessa olevissa metsissä että ikääntyneissä ja heikkokuntoisissa puustoissa, painottuen kuitenkin jälkimmäisiin. Jos tuhot lisääntyvät, voi runkopuun kokonaispoistuma kohota hakkuumäärästä riippumatta äkillisesti ja hallitsemattomasti. Osa tuhoista lisää kuolleen järeän ja hitaasti hiiltä vapauttavan puun määrää. Toisaalta laajamittaiset myrsky-, lumi- tai hyönteistuhot velvoittavat metsänomistajia korjaamaan metsistä vaurioituneita ja ehkä hyvässä kasvuvauhdissa olleita puita. Kaikissa tapauksissa puuston kasvu alenee.

Luonnonpoistumalla kokoaan suurempi merkitys

Luonnonpoistuman merkitys puuston hiilivaraston dynamiikassa on kirjaimellisesti nykyistä kokoaan suurempi, koska se ratkaisee, hallitsemmeko varaston koon vaihtelua ihmistoimin. Tilastohistoria ja maiden väliset vertailut (Högberg et al. 2021) osoittavat, että aktiivinen metsien ikärakenteen ja kasvukunnon hallinta – samoin kuin esimerkiksi metsäpalojen leviämistä rajoittava tiheä metsätieverkosto – auttavat pitämään luonnonpoistuman pienenä. Samalla logiikalla mahdolliset radikaalit muutokset metsänkäsittelytavoissa – tai tieverkoston rapistuminen – heikentäisivät luonnonpoistuman hallittavuutta. Hallittavuus on tärkeä asia, koska luonnonpoistumalla on vain yksi laskennallinen yläraja: koko puusto.

Runkopuun tilavuuden vuosittainen nettolisäys on ollut Suomessa pitkään 20–30 miljoonaa kuutiometriä. Puuston kokonaistilavuus on sata kertaa suurempi, noin 2,5 miljardia kuutiometriä. Vuotuisin hakkuin operoidaan kolmisen prosenttia varaston koosta.

Päätökset tulisi tehdä varaston kestävyyden eikä sen kasvunopeuden ehdoilla

Hiilinieluun eli varaston kasvunopeuteen keskittymisessä on vaarana, että unohdetaan varaston hallintaan liittyviä epävarmuuksia. Kuinka nopeasti varaston kasvunopeuden maksimointi vaarantaa koko varaston?

Hakkuiden vähentäminen olisi nopea lyhyen tarkastelujakson kansallinen ilmastoratkaisu, koska se kasvattaa kotimaisen puuston hiilinielua välittömästi. Yksi tähän ajatteluun liittyvistä pulmista on, että hakkuiden rajoittaminen vähentäisi puun ostajia, mikä johtaisi puuston arvon alenemiseen. Vaikka puun myynnin metsänomistajalle korvaava taloudellinen hyöty löytyisikin muualta, esimerkiksi verovaroin kustannetuista tukijärjestelmistä, muuttuisivat puuston kasvattamiseen tähtäävät metsänhoitoinvestoinnit kannattamattomiksi. Hoitamattomuuden seuraukset alkaisivat näkyä alentuneena kasvuna ja puuston hiilivarastoa uhkaavien tuhojen yleistymisenä.

Metsänhoidolla ja puunkorjuulla on ekologisia, yhteiskunnallisia, taloudellisia ja kulttuurisia syitä ja seurauksia. Yhdeksi metsien käsittelyn syyksi on ymmärrettävä, että se on kustannustehokas keino pitää puuston luonnonpoistuma jotakuinkin hallinnassa, siis hillitä 2,5 miljardin kuutiometrin hiilivarastomme säilymistä uhkaavia riskejä. Kansallisesta näkökulmasta puun laajamittaisena jatkuvan käytön ja samalla tuhoriskeiltä suojautumisen ilmastopoliittinen hinta on, että puuston hiilivaraston koko kasvaa hitaammin kuin vähäisemmällä puunkäytöllä tapahtuisi. Toivottua hitaammasta varaston kasvusta aiheutuu poliittinen lasku. Syyllistämisen sijaan pitää muistaa, että on metsäalan investointien ansiota, että puuston hiilivarasto ylipäänsä kasvaa.