Toimisiko EU:n hiilirajavero ruoan ulkomaankaupassa?

EU tavoittelee ilmastoneutraaliutta vuosisadan puoliväliin mennessä, ja tämän tavoitteen on määrä tehdä unionista "moderni, resurssitehokas ja kilpailukykyinen talous, jossa kasvihuonekaasujen nettopäästöt ovat nollatasolla". Tämän saavuttamiseksi EU on perustanut päästökauppajärjestelmän ja ottanut käyttöön yhä tiukempia ilmasto- ja ympäristönormeja. Kesäkuussa 2021 EU:n jäsenvaltiot sopivat ”Fit for 55” -paketissa vielä aiempaakin kunnianhimoisemmasta keskipitkän aikavälin tavoitteesta, jonka mukaan kasvihuonekaasupäästöjä vähennetään 55 prosenttia jo vuoteen 2030 mennessä. Kaikki alat joutuvat tekemään nykyistä enemmän tämän tavoitteen saavuttamiseksi.

EU:n ilmastotoimien myötä eurooppalaisten yritysten tuottamille ilmastopäästöille on tullut hinta, kustannuslisä. Tämä kustannuslisä kannustaa yrityksiä tuottamaan tavaroita ja palveluita aikaisempaa ilmastoystävällisemmällä tavalla. EU:ssa ollaan kuitenkin huolissaan siitä, että tämä voi johtaa kansainvälisesti epäedulliseen kilpailuasemaan ja ”hiilivuotoon”, jos EU: n kauppakumppanit eivät hinnoittele hiiltä samalla tavalla. Termillä "hiilivuoto" tarkoitetaan päästöjä, joita syntyy, kun aiemmin kotimaassa tuotetut tavarat korvataan suuripäästöisemmällä tuonnilla tai kun eurooppalaiset yritykset siirtävät tuotantolaitoksensa maihin, joissa on vähemmän tiukat päästörajoitukset. Kokonaispäästöt eivät silloin vähene unionin ponnisteluista huolimatta.Ongelmaa eurooppalaisten yritysten kilpailukyvyn heikkenemisestä sekä hiilivuodosta voitaisiin lieventää niin kutsutulla hiilirajaverolla tai hiilitullimekanismilla. Sen periaate on hyvin yksinkertainen: tuontitavaroiden sisältämistä hiilipäästöistä perittävällä maksulla estetään tuotannon siirtyminen maihin, joissa vaatimukset ovat vähemmän tiukat. Tällainen maksu lisäisi EU:n sisämarkkinoille saapuvaan tuotteeseen samat päästökustannukset, joita kotimaisen tuotteen valmistajan on maksettava.

Kesäkuussa 2021 EU:n komissio ehti jo tehdä ehdotuksenkin uudesta hiilitullimekanismista, joka asettaisi tietyille tuontituotteille maksut päästöjen mukaan. Ensimmäisessä vaiheessa - joka alkaa vuonna 2023 - hiilirajaveroa sovellettaisiin sementin, raudan ja teräksen, alumiinin, lannoitteiden ja sähkön ulkomaankaupassa. Komissio valitsi nämä tuotteet kolmen kriteerin perusteella. Niillä on suuri hiilivuotoriski, koska ne aiheuttavat suuria hiilipäästöjä ja näillä tuotteilla käydään vilkasta kansainvälistä kauppaa. Lisäksi ne kattavat EU:ssa yli 45 prosenttia päästökauppa-alojen päästöistä, ja niiden sisällyttäminen mekanismiin on käytännössä mahdollista.

Vaikka komission hiilirajaveroehdotus ei vaikuta suoraan maatalouden ja elintarvikkeiden tuontiin, myös maatalouspiireissä on esiintynyt halua luoda EU:n rajoille suojamekanismeja sen varmistamiseksi, että EU:n ilmasto- ja ympäristötoimet maataloudessa eivät vaarantaisi viljelijöiden toimeentuloa ja aiheuttaisi hiilivuotoa. Mutta vaikka hiilirajaveron teoria on varsin yksinkertainen, sen toteuttaminen on käytännössä vaikeaa, ja tämä pätee erityisesti maataloustuotteisiin ja elintarvikkeisiin.

Jos hiilirajavero kohtelisi kaikkia tuottajia samalla tavalla, se ei kannustaisi yksittäisiä tuottajia tai yrityksiä vähentämään hiilijalanjälkeään.

 Loogisin tapa hinnoitella hiili olisi käyttää päästökauppajärjestelmän mukaisia hintoja. Maatalous ei ole kuitenkaan mukana EU:n päästökauppajärjestelmässä, ja siihen sovelletaan poliittisesti päätettyjä päästövähennystavoitteita, jotka hyväksytään jäsenvaltioiden tasolla. Näiden tavoitteiden saavuttamisessa on edistytty unionissa huonosti, ja maatalouden päästöt ovat vähentyneet vain noin prosentilla vuodesta 2005.

Jos Euroopan maatalous ei ole onnistunut vähentämään hiilidioksidipäästöjä, tarvitaanko siis hiilirajaveroakaan? Maatalousyrittäjien motivaatio ja ymmärrys ilmastopäästöjen vähentämiseksi EU:n sisällä toki varmasti kasvaisi, ​​jos olisi olemassa järjestelmä, joka suojaisi heitä ”saastuttavammalta” tuonnilta unionin ulkopuolelta. Olisi vain keksittävä tapa hinnoitella ilmastotavoitteiden noudattamisesta maataloudelle aiheutuvat keskimääräiset kustannukset ja soveltaa sitä sitten kaikkeen EU:hun suuntautuvaan tuontiin.

Silloinkin toki ongelmia ilmenisi. Tällaiset verot kun suunnitellaan tyypillisesti kansallisella tasolla, joten kaikki tietyn maan tuottajat maksaisivat veroa samalla tavalla. Saman maan maatilat tuottavat samanlaisia ​​tuotteita kuitenkin hyvin erilaisilla menetelmillä ja erilaisilla hiilipäästöillä. Nurmirehulla kasvatetun naudanlihan päästöissä voi olla suuri ero esimerkiksi viljalla kasvatettuun verrattuna. Jos hiilirajavero kohtelisi kaikkia tuottajia samalla tavalla, se ei kannustaisi yksittäisiä tuottajia tai yrityksiä vähentämään hiilijalanjälkeään.Muitakin täytäntöönpano-ongelmia syntyisi hiilirajaveron soveltamisesta maatalous- ja ruokatuotteille. Hiilirajaveron panemiseksi täsmällisesti täytäntöön tuotteille, joiden toimitusketju kattaa useamman kuin yhden maan, vaatisi määrittelemään tarkasti, missä lisäarvo on syntynyt. Esimerkiksi Kiinassa uusiseelantilaisesta voista valmistettujen keksien raaka-aineet ovat peräisin vähintään kahdesta maasta, joissa hiilen hinnoittelu on hyvin erilainen. Voi tulee päästöverovaltiosta ja lopullinen tuotanto ei. Miten siis säätää hiilivero EU:n rajalla sen seurauksena oikein?

Lisäksi on vielä varmistettava, että hiilirajavero on maailmanlaajuisten kauppasopimusten mukainen. Veron asettaminen hiilelle ei ole sinänsä ongelmia, mutta se on tehtävä oikeudenmukaisesti ja tasapuolisesti. Yksi huolenaiheista liittyykin mahdolliseen kauppasodan riskiin, jota mikä tahansa uusi tuontimaksu kasvattaisi. Osa EU:n kauppakumppaneista tulee varmastikin kyseenalaistamaan järjestelmän yhteensopivuuden Maailman kauppajärjestö WTO:n sääntöjen kanssa.

Nyt on hyvä olla hereillä ja osallistua tulevan kauppapolitiikan muotoiluun.

on teknisesti vaikeaa ja kauppapoliittisesti varsin haastavaa, muiden maiden ruoantuottajien ja -viejien ei todennäköisesti tarvinne huolehtia siitä, että EU ottaa hiiliveron käyttöön kovin nopealla aikataululla. On kuitenkin muitakin välittömiä tapoja, joilla voidaan rajoittaa tuontia unionin markkinoille ilmastokriteerien perusteella. Yksi niistä on EU:n tapa ottaa käyttöön sellaisia kansallisia lakeja, joilla voi olla suuria vaikutuksia ulkomaisiin tuottajiin. Klassinen esimerkki on palmuöljy, jonka tuontia Indonesiasta ja Malesiasta jarrutetaan jättämällä se uusiutuvan energian tavoitteiden ulkopuolelle. Toinen EU:n tapa on yrittää asettaa kauppakumppaneille nykyistä korkeampia ympäristö- ja ilmastotavoitteita kahdenvälisten ja alueellisten kauppasopimusten allekirjoittamisen ehdoksi.

Keskustelu kauppapoliittisten toimien mahdollisuuksista vaikuttaa ilmaston lämpenemisen hidastamiseen varmasti jatkuu sekä EU:ssa että muissa maissa. Nykyinen kauppapolitiikka ei tue ilmastotavoitteiden saavuttamista, koska suuripäästöisille tuotteille ei juuri aseteta kaupan esteitä. Elintarvikealan yritysten, erityisesti kansainvälisillä markkinoilla toimivien, kannattaakin analysoida niin hiilitullien kuin muidenkin ilmastopoliittisten toimien kauppavaikutuksia omista lähtökohdistaan. Nyt on hyvä olla hereillä ja osallistua tulevan kauppapolitiikan muotoiluun.