Kaiken takana on kissa – kertomus tarinallistamisen voimasta

Saavumme Latviaan suuntautuneella työmatkallamme Jelgavan seudulla sijaitsevan Abgunsten kartanon pihaan. Aivan ensimmäiseksi huomiomme kiinnittyy puutarhaa majesteettisesti katseleviin keraamisiin kissaveistoksiin. Mistä oikein on kyse? Kissojen merkitys selviää, kun kartanon isäntä Janis Avotnieksi ryhtyy kertomaan tarinaa.

Image

Tarina alkaa kuvailulla siitä, kuinka he Avotnieksit olivat tavallinen, viisihenkinen kaupunkilaisperhe, joka etsi haasteita sekä romanttista kohdetta, jossa asua ja jonka saisi halvalla. Löytyi vanha ja huonokuntoinen kartano. 

– Meillä ei ollut juuri säästöjä, mutta arvioimme, että pystyisimme maksamaan huutokaupattavana olleesta kartanosta käsirahan. Vaimoni meni huutokauppaan, ja sai lopulta nuijankopautuksella nimensä paperiin. Kartano oli meidän. Seuraavaksi meidän oli hankittava lisää rahaa, muun muassa lainaamalla ystäviltämme. Vasta tämän jälkeen pääsimme näkemään kartanon ensimmäistä kertaa sisältä, Avotnieksi muistelee.

Taikakissan avulla EU-rahaa kartanon kunnostukseen 

Tässä kohtaa tarinaan astuvat mukaan kissat. Kartanon mailla asui vanha pariskunta, jolla oli pari lehmää ja kissa. Taikakissa. Se teki pentuja helmikuussa ja toukokuussa. Kartanon omistajat ottivat itselleen helmikuun pentueesta yhden kissanpennun, ja silloin myös ensimmäinen EU-rahoitushakemus tuotti tulosta. Toukokuun pentueesta he jättivät itselleen kaksi pentua, ja kaksi EU-hakemusta meni läpi. Ja näin jatkui vielä kuuden kissanpennun kohdalla – kaikkiaan yhdeksän EU-hakemusta toi rahaa kartanon kunnostamiseen ja toimintojen kehittämiseen. 

Mitä taikakissojen tuomalla EU-rahoituksilla on saatu aikaan? Niillä on kunnostettu puistoa, istutettu kukkia ja omenapuita, remontoitu ulkorakennus juhlatilaksi ja rakennettu kasvihuoneita. Lisäksi päärakennukseen on tehty katto, laitettu sähköt, viemäröinti, vesijohdot sekä sisutettu huoneet. Luettelo muutoksista on hengästyttävän pitkä. 

Image

Kartano toimii taiteilijaresidenssinä, ja sen huomaa. Pihalla on suuria, taiteilijoiden toteuttamia kissa-aiheisia keramiikkatöitä. Takapihalla lammen rannalla piilottelee suuri keramiikkauuni, jonka kätköistä puutarhaan ovat putkahtaneet lähes puolitoistametriset kissat. Ne istuskelevat majesteettisina kukkapenkeissä, suuren kuusen varjoissa. 

Kuljemme läpi kartanon huoneiden, joita hallitsevat kissat – joko seinillä tauluina tai fyysisesti sisällä tassutellen. Sisustusratkaisut ovat luovia, rosoisia ja vanhoja esineitä hyödyntäviä. Jokainen huone on uniikki, aina ullakolle asti, missä unisieppareiden välissä risteilee valokuvanäyttely. Näissäkin kuvissa kissoilla on roolinsa. Päärakennuksen alakerran ruokasalia koristaa muotokuva suuresta maagisesta kissaemosta, joka on kaikkien taikakissojen äiti. Se on jo edesmennyt. Uusia pentueita ei siis enää tule, eikä näin ollen myöskään uusia EU-rahoituksia.

Image

Kaikesta näkee, että unelman toteuttamisessa on käytetty paljon luovuutta, yhdistettynä hyvään makuun. Vaikka isäntämme sanoikin vaatimattomasti, että he tekevät ensin ja miettivät vasta sitten. 

Vierailijat ruokkivat perheen nyt. Kartano on herännyt eloon, kummituskartanosta seudun helmeksi. Häävastaanottoja on varauskirjassa 60 ja muita tapahtumia liki 100. Kartanon omaa juhlaa vietetään joka vuosi huhtikuun kolmantena viikonloppuna. Viimeksi juhlaan osallistui 1300 henkeä lähiseuduilta. Isäntä mainitsee lukuisia ystäviä, jotka ovat auttaneet kartanon erilaisissa kunnostusprojekteissa. Hän nimeää myös useita nimekkäitä vieraita, kuten The Piper -elokuvan näyttelijän Elizabeth Hurleyn ja hänen elokuva-alan ammattilaisista koostuneen seurueensa.  

Isäntä kertoo kartanon tarinaa polveillen ja säilyttäen jännityksen. Hän korostaa tarinassaan sitä, ettei heillä ole rahaa, etteivät he osaa kokata, restauroida tai hoitaa puutarhaa. Mutta he oppivat, koko ajan. Tämä on heidän koulunsa, josta he valmistuvat pian, 8–9 vuoden kuluessa. Kartanokin on toiminut kouluna suunnilleen sata vuotta sitten.

Isäntä korostaa taikakissojen merkitystä taloudellisessa selviytymisessä. Tämä on yhden perheen tarina matkasta kaupungista maaseudulle, haasteiden ja itsensä voittamisesta sekä oppimisesta. Seuraamme esitystä intensiivisesti välillä nauraen mukana kommelluksille ja kommenteille: ”Esityksestä piti tehdä pitkä, jotta sisällä ehdittiin siivota” tai ”meillä on runsaasti aikaa iltayhdentoista ja aamukuuden välillä.” Kommentit kertovat uuden elämäntavan realiteeteista. Työtä on paljon. Tarinallistaminen on kantanut – ja isäntämme tekee sen hyvin. 

Tarinat kiehtovat ja irrottavat kuulijan hetkeksi arjesta

Tämä oli kartanon tarina. Yhtä hyvin se voisi olla myös puiston tarina siitä, kuinka kasvit löysivät paikkansa, kuinka vanhaa paikallista viljelylajiketta tai kantaa ne ovat ja miten kasvit selviytyivät talvesta talveen. Tai tarina voisi kertoa eläimistä, jotka viettivät kesänsä laitumilla, niiden legendaarisimmista karkumatkoista tai kekseliäisyydestä, jolla ne haastoivat aidanrakentajan taidot. 

Kaikki erilaiset tarinat tuovat puiston ja lähiluonnon lähemmäs kävijää. Luontosuhteen peruskivi ulottuu menneestä nykyhetkeen. Lapsuuden kokemukset vaikuttavat taustalla, mutta ihmisen luontosuhde kehittyy koko iän, ja tärkeää siinä ovat myönteiset ja elämykselliset luontokokemukset. Puhutaan luontoelämäkerrasta. Jokainen tarina, joka koskettaa uutta kävijää, liittää hänet hetkeksi lähiluontoon. Kokemus tempaa pois kasvottomista laatikkorakennuksista ja liittää aistimukset, tiedon, odotukset, tunteet ja elimistön sen hetkiseen tilaan luonnossa. Näistä rakentuu vähitellen tieto ja näkemys, joka ulottuu tulevaisuuteen.