Heikkotuottoiset ojitetut suot – ennallistaako vai ei?
Päästöjä syntyy eniten ojitetulla avosuolla. Typpeä on siellä runsaasti, mutta muita ravinteita liian vähän, jotta puut kasvaisivat.
Suomen suometsistä 4,7 miljoonaa hehtaaria on ojitettu. Niistä heikkotuottoisiksi tai puuntuotannon kannalta käytännössä kannattamattomiksi on jäänyt 840 000 hehtaaria.
Toisin kuin usein luullaan, ojituksen taustalla oli alkuun tutkimukseen perustuva tieto. Tiedettiin, mitkä suot kannatti puuntuotannon kannalta ojittaa.
”Toiminta ryöstäytyi vähän käsistä 1960–1970-luvuilla. Ajateltiin että ravinneköyhä suokin voi kasvaa lannoittamalla”, kertoo tutkimusprofessori Raija Laiho Luonnonvarakeskuksesta.
Suolla ei kuitenkaan kannata kasvattaa puuta typellä lannoittaen. Suurin osa pohjoisen Suomen heikkotuottoisesta ojitusalasta on puun kasvulle liian karua.
Mitä näille soille sitten kannattaisi tehdä?
”Kaikkia ojitettuja soita on luonnehdittu katastrofiksi, joka päästää valtavasti hiiltä ilmakehään. Tämä ei aivan pidä paikkaansa. Niukkaravinteisilla soilla maaperän prosessit tapahtuvat hitaasti, joten päästötkin ovat vähäisiä. Paksu sammalkerros voi toimia jopa hiilinieluna”, Laiho huomauttaa.
Puuston hiilensidonta voi myös pitää alueen hiilinieluna, vaikka maaperästä tulisikin päästöjä.
Päästöjä syntyy eniten ojitetulla avosuolla, jossa typpeä on runsaasti mutta muita ravinteita vähän. Tällaisessa ravinne-epätasapainossa puu ei kasva, mutta maaperän hajotustoiminta voi olla vilkasta ja aiheuttaa suuret hiilidioksidi- ja typpioksiduulipäästöt.
”Tällaisen suon voi tuhkalannoittaa puuta kasvavaksi, mutta silloin maaperäpäästöt yleensä lisääntyvät. Ilmastonäkökulmasta se ei ole järkevää etenkään pitkällä aikavälillä”, Laiho sanoo.
Heikkotuottoisista soista parhaat ilmastohyödyt voitaisiin saada ennallistamalla ravinne-epätasapainoisia ojikoita, vaikka ennallistaminen lisääkin metaanipäästöjä.
”Jotta ennallistaminen olisi järkevää, pitää työ tehdä laajoina kokonaisuuksina, mikä on sirpaleisessa maanomistustilanteessa haastavaa. Kustannustehokkuus vaatii valuma-aluetason suunnittelua”, Laiho toteaa.
Niukkaravinteisen ojikon ennallistuksessa vähäisenkin puun kasvun tyrehtyminen lopettaa myös niiden hiilensitomisen, ja ilmastovaikutus voi aluksi olla negatiivinen. Voitolle päästään vasta vähitellen, kun turvekerros jälleen kasvaa. Ennallistaminen kannattaa kuitenkin näilläkin ojikoilla, jos halutaan hillitä vesistökuormitusta.
”Niiltä tuleva vesistökuormitus ei ole kovin suurta verrattuna ravinteikkaisiin soihin, mutta suurempaa kuin luonnontilaisilta soilta. Tästä näkökulmasta niidenkin ennallistaminen on järkevää”, Laiho jatkaa.
Ojitetuilla, niukkaravinteisilla soilla ei juuri ole uhanalaisia suotyyppejä tai kasvilajistoa eli monimuotoisuuden kannalta ne eivät välttämättä ole ensisijaisia ennallistamiskohteita. Sinänsä ennallistaminen lisää monimuotoisuutta. Suurimmat hyötyjät voisivat olla linnut ja hyönteiset.
Tällä hetkellä maanomistajalle ei makseta suon ennallistamisesta.
”Jos rahaa olisi, nämä suot olisi järkevämpää ennallistaa kuin jättää nykyiseen epämääräiseen tilaansa”, Laiho summaa.
Teksti: Marjatta Sihvonen
Julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 17.8.2020
Artikkeli on julkaistavissa muissa kanavissa, kun julkaisun yhteydessä mainitaan artikkelin kirjoittajan ja artikkelin julkaisijan (Luonnonvarakeskus) nimi.
Uusi työkalu tuottavien suometsien hoitoon
Luonnonvarakeskuksessa (Luke) rakennetaan suometsien hoitoon uutta suunnitteluvälinettä, jossa otetaan huomioon niin metsästä saatava tulo kuin ilmasto- ja vesistöpäästöt sekä vaikutukset monimuotoisuuteen.
”Uuden mallin tavoitteena on suometsien käytön kokonaiskestävyyden parantaminen. Verkkopohjainen suunnitteluväline pitäisi olla käytössä kolmen vuoden kuluttua”, kertoo tutkimusprofessori Raija Laiho.
Mallia kehitetään kokeilualueilla. Työssä ovat mukana Metsäkeskus, Tapio, Geologian tutkimuskeskus ja Itä-Suomen yliopisto.
Laihon mukaan suometsien herkkä maaperä on otettava entistä paremmin huomioon. Tuottavissa suometsissä puun korjuutavat ovatkin jo monipuolistumassa.
”Paljon riippuu tietysti puun kysynnästä, mutta näkisin, että puuston jatkuvapeitteinen kasvatus lisääntyy, ja ensin yleistyy kaistalehakkuu.”
Luonnonvarakeskuksessa tutkitaan nyt myös poiminta- ja kaistalehakkuiden ympäristövaikutuksia. Tuloksia käytetään toimintamallissa, jotta nähdään jo ennalta erilaisten käsittelyiden vaikutus puuston kasvuun, ilmastoon, vesistöihin ja monimuotoisuuteen.
”Nämä ovat isoja ratkaisuja siellä, missä suometsiä on paljon. Metsänkäsittely on laiva, joka kääntyy hitaasti, mutta uskon sen kääntyvän. Uusi toimintamallimme on siinä isossa roolissa”, Laiho toteaa.
