Kirjoittajat:
Blogikirjoittajien näkemykset ovat heidän omiaan, eivätkä edusta Luonnonvarakeskuksen virallista kantaa.
Ilmastopolitiikan harha
Ilmastopolitiikassa maankäyttösektorista keskustellaan usein ikään kuin se olisi ilmastonmuutoksen hillinnässä alisuoriutuja. Tämä on kuitenkin harha, joka syntyy tavasta, jolla päästöjä ja hiilinieluja lasketaan ja yhdistetään ilmastopolitiikan tavoitteisiin.
Kasvihuonekaasuinventaarion tulokset osoittavat, että Suomen metsät ovat vuodesta 1990 lähtien sitoneet 1,3 miljardia tonnia hiilidioksidia puuston ja maaperän hiilivarastoihin. Tämä hiilensidonta on ollut seurausta metsähoitotoimenpiteiden paranemisesta ja vajaatuottoisten metsien uudistamisesta, ja osaltaan myös soiden ojittamisen tuottamasta puuston lisäkasvusta. Vaikka ojitettujen turvemaiden maaperä on tuottanut merkittäviä päästöjä (kumulatiivien päästö 0,2 Gt CO2e), metsät kokonaisuutena ovat 35 vuoden tarkastelujakson aikana toimineet vahvana nettonieluna (yli 1,1 Gt CO2e). Tästä huolimatta maankäyttösektori näyttäytyy ilmastopolitiikassa ongelmana. Miksi näin on?
Fossiiliset ja metsät eri säännöillä
Yksi syy liittyy siihen, että fossiilisia raaka-aineita ja metsiä käsitellään päästölaskennassa eri tavoin. Fossiilisten polttoaineiden tuotantomaissa raportoidaan pelkästään tuotannon päästöt, kun taas itse käytöstä syntyvät päästöt kirjataan kuluttajamaille. Metsien kohdalla logiikka on päinvastainen: puun korjuun välittömät vaikutukset metsien hiilitaseeseen näkyvät heti tuotantomaan maankäyttösektorilla, mutta puutuotteiden ja bioenergian hyödyt realisoituvat käyttäjämaille, joille puutuotteet ja puuenergia ovat päästöttömiä ja niiden vaikutus näkyy esim. fossiilisten päästöjen vähenemisenä kuluttajamaissa.
Tämä asetelma on erityisen epäedullinen puuta vieville maille, kuten Suomelle ja Ruotsille, ja vääristää kuvaa metsätalouden todellisesta roolista ilmastonmuutoksen hillinnässä.
Nettonolla - ilmastopolitiikan harha
Pariisin ilmastosopimuksen myötä ilmastopolitiikan keskiöön nousi nettonollatavoite: päästöjen ja poistumien tasapaino vuositasolla. Käytännössä tämä johti siihen, että fossiiliset päästöt ja metsien hiilinielut niputettiin samaan tarkasteluun. Näin mahdollistetaan se, että osa fossiilisista päästöistä kompensoidaan metsien hiilinieluilla.
Tieteellisesti tämä on ongelmallista, kuten kirjoitimme aikaisemmassa blogissamme Geologinen nettonolla tavoitteeksi kansallisessa ilmastopolitiikassa. Fossiiliset päästöt pienentävät hiilivarastoja pysyvästi, kun taas maankäytön hiilinielut perustuvat biologisiin, tilapäisiin varastoihin, joista hiili aikanaan vapautuu takaisin ilmakehään. Siksi fossiilisten päästöjen vähentämistä ja maankäytön nielujen tuottamista ei voida pitää keskenään vaihdettavina. Silti nykyinen kehikko ohjaa ilmastopolitiikkaa käyttämään metsiä fossiilitalouden jatkamisen puskurina.
Todellinen ratkaisu: fossiilisten alasajo ja pysyvät hiilenpoistot
Ilmastonmuutoksen hillinnän ydin on edelleen yksinkertainen: fossiilisten polttoaineiden ja raaka-aineiden käytöstä on luovuttava nopeasti. Tämän lisäksi tarvitaan pysyviä hiilenpoistoja, joissa hiilidioksidi poistetaan ilmakehästä ja varastoidaan pysyvästi.
Tällaiset ratkaisut, kuten bioenergiaan yhdistetty hiilidioksidin talteenotto ja varastointi (BECCS) sekä suorat ilmakehästä tehtävät poistot (DACCS), eivät ole enää pelkkää teoriaa. Teknologioita kehitetään ja otetaan käyttöön teollisessa mittakaavassa niin Euroopassa kuin globaalistikin, ja kustannusten odotetaan laskevan kokemuksen karttuessa sekä uusien teknologisten läpimurtojen myötä.
Eurooppa rakentaa hiilenpoistojen pelisääntöjä
EU:n komissio on juuri hyväksynyt ensimmäiset hiilenpoistoja ja hiiliviljelyä koskevan asetuksen mukaiset menetelmät sellaisten toimien sertifioimiseksi, joilla poistetaan pysyvästi hiilidioksidia ilmakehästä. Tavoitteena on erottaa aidosti pysyvät hiilenpoistot biologisista nieluista, luoda niille uskottavat markkinat, lisätä investointeja teknologisiin hiilinieluihin ja integroida ne osaksi ilmastopolitiikkaa ilman, että fossiilisten päästövähennysten tarve hämärtyy.
Lopuksi
Suomen nykyaikaisen metsätalouden tuottama nettonielu on ollut huomattava, ja sen avulla on osittain paikattu sitä maaekosysteemien hiilivaraston menetystä, joka on kertynyt maankäytön muutosten seurauksena vuosikymmenten ja -satojen aikana. Vaikka maankäytön tuottamat biologiset hiilivarastot ovat luonteeltaan lyhytikäisiä eivätkä tarjoa pysyvää ratkaisua fossiilisiin päästöihin, ne eivät ole ilmastopolitiikassa merkityksettömiä. Päinvastoin. Oikein ymmärrettyinä ja oikein käytettyinä ne täydentävät fossiilienergiasta luopumista ja pysyviä hiilenpoistoja. Tässä työssä suomalainen metsätalous on ollut, ja tulee olemaan, keskeinen osa ratkaisua.