Luonnonvarakeskuksen vastauksia Kokoomuksen lausuntopyyntöön

Julkaisemme vastaukset verkkosivustollamme, jotta vastaukset palvelevat laajemminkin sidosryhmiämme ja kansalaisia.

Keinoja, joilla Suomi voi saavuttaa kansalliset ilmastotavoitteensa, on hahmoteltu useissa tuoreissa raporteissa. Tavoitteet ovat saavutettavissa, mutta ne edellyttävät nopeita päätöksiä sekä laaja-alaisia ja mittavia ilmastotoimia.

KEITO-raportin pitkän aikavälin skenaariot osoittavat, että ilmastotoimia on vahvistettava ja nopeutettava selvästi nykyisestä. Hiilineutraalius edellyttää päästöjen ripeää vähentämistä erityisesti taakanjakosektorilla, jossa liikenteen, maatalouden ja rakennusten päästövähennykset ovat keskeisiä. Ilmastopolitiikan tulisi painottua erityisesti irtikytkentään fossiilitaloudesta. Lisäksi maankäyttösektorin hiilinieluja on vahvistettava, sillä tavoitetta ei saavuteta, jos metsien ja maaperän hiilinielut jäävät pysyvästi heikoiksi. Tarvitaan myös teknisiä hiilinieluja kompensoimaan päästöjä, joita on vaikea vähentää muilla keinoilla. Pitkällä aikavälillä tavoitteiden saavuttaminen edellyttää mittavia investointeja puhtaaseen energiaan ja infrastruktuuriin sekä rakenteellisia muutoksia kulutuksessa ja yhteiskunnan toimintatavoissa.

Metsien hiilinielua vahvistavia tukevia politiikkatoimia ovat metsälain uudistaminen, puun energiakäytön vähentäminen erityisesti runkopuun osalta hukkalämpöjen talteenoton ja sähkökattiloiden ja -akkujen avulla.  Teollisen biogeenisen hiilidioksidin talteenoton ja varastoinnin sekä hyödyntämisen tukemina näillä toimilla voidaan edetä kohti hiilineutraalisuutta ja samalla kasvattaa kansantaloutta.

Ilmastopaneelin raportissa maatalouden ilmastotoimista korostuvat mm. typpilannoituksen vähentäminen ja nautojen rehulisäaineiden käyttöönotto. Tuotantokäytöstä sivussa olevien jouto- ja maatalousmaiden metsittämistä ja sen tukemista kannattaa edistää. Vettäminen tulee kyseeseen heikkotuottoisilla turvemaapelloilla. Maankäyttösektorin tilannetta parantaisivat mm. puunpolton verotuen poistaminen ja metsäkatoa ehkäisevän maankäytön muutosmaksun käyttöönotto. Liikenteen päästöjä voitaisiin vähentää verotusta uudistamalla.

Suomen ilmastotavoitteiden saavuttaminen vaatii hiilinielujen nopeaa kasvattamista tai selkeitä päästövähennyksiä muilla sektoreilla. Keskeisiä ovat metsien puuston ja maaperän hiilivarastojen kasvattamiseen perustuvat nielut. Metsissä hiilinieluja voidaan vahvistaa lisäämällä puuston kasvua ja vähentämällä hakkuita. Metsäkadon estäminen ja metsitys tukevat nielujen vahvistamista, ja pitkäaikaisten puutuotteiden suhteellisen osuuden kasvattaminen parantaa maankäyttösektorin hiilitasetta.

Nopein ja tehokkain keino lisätä metsien hiilinielua on kiertoaikojen pidentäminen ja kasvatustiheyksien lisääminen. Käytännössä kiertoaikojen pidentäminen tarkoittaa hakkuiden rajoittamista 10–20 vuodeksi, mikä voisi mallilaskelmien mukaan tämän jälkeen mahdollistaa nykyistä korkeammat hakkuutasot. Tänä aikana metsäteollisuuden edellytykset toimia Suomessa heikkenevät ja riski teollisen toiminnan ja investointien siirtymisestä Suomen ulkopuolelle kasvaa.

Hakkuiden rajoittaminen tai talouskäytössä olevan metsäalan pienentäminen, tehtiinpä se ennallistamis- tai ilmastotoimien vuoksi, johtaa pahimmillaan miljardien arvonlisämenetyksiin. Esimerkiksi 10 milj. kuution hakkuuvähennys johtaa noin 1 mrd euron arvonlisän laskuun ja noin 10 % viennin arvon alenemaan vuosittain. Siksi vaikutusanalyysit sekä tavoitteiden (nielu, biodiversiteetti) että suorien ja välillisten kustannusten (toimenpiteiden kustannukset ja vaikutukset metsäsektoriin ja kansantalouteen) osalta on tehtävä kattavasti. Hakkuiden alentaminen ei-markkinaehtoisesti voi myös olla vaikeaa loukkaamatta omaisuuden suojaa.

Mahdollisuudet puuston kasvun lisäämiseen ovat rajalliset ja vaikutukset hitaita: jo istutettujen taimien jalostushyödystä on odotettavissa 1–2 miljoonan kuutiometrin lisäkasvu, ja laajalla lannoitusohjelmalla voitaisiin saavuttaa noin 1 miljoonan kuutiometrin lisäkasvu. Taimikoiden ja kasvatusmetsien harvennukset lisäävät kasvua lähinnä pitkällä aikavälillä ja siltä osin kuin ne ohjaavat puulajisuhteita tuottavimpiin puulajeihin. Puutuotenielun kasvattaminen pitkäikäisten puutuotteiden tuotantoa lisäämällä edellyttää puutuotekirjon kehittymistä ja panostusta alan innovaatiotoimintaan.

Olennaista on ohjata sopivilla keinoilla kasvatustiheyksiä ja kiertoaikoja ylöspäin sen sijaan, että hakkuumääriä rajoitettaisiin mekaanisesti. Elävän puuston pitäminen pysyvästi hiilinieluna ei ole mahdollista, koska pitkällä aikavälillä (yli 30 vuotta) puuston kasvu alkaa mukautua käytetyn metsänhoidon määräämälle hakkuu- ja luonnonpoistuman tasolle (Vauhkonen ym. 2024). KEITO-raportin 30 vuoden skenaarioissa metsien hiilinielu on kuitenkin sitä suurempi, mitä alhaisempana hakkuutaso pysyy. 

Alempi hakkuutason johtaa kuitenkin pitkällä aikajänteellä puuston kasvun taantumiseen. Tähän voi kuitenkin menne vuosikymmeniä. Tästä syystä se voi olla lyhyellä aikavälillä, teknisten hiilinielujen vielä kehittyessä, varteenotettava keino hiilinielujen kasvattamiseen. 

Metsät:

Suurin osa tavanomaisesta metsälajistosta ei nykyolosuhteissa vaadi erityistoimia säilyäkseen, joten toimenpiteet tulee suunnata uhanalaisten tai taantuvien metsälajien ja -luontotyyppien turvaamiseen. Tärkein poliittinen kehys näille toimille on EU:n ennallistamisasetuksen kansallinen toimeenpano, joka on valmistelussa.

• Lisäsuojelu: Vanhojen luonnontilaisten ja luonnontilaisten kaltaisten metsien suojelua tarvitaan riittävässä laajuudessa. Perusteluna on näistä metsistä riippuvaisten uhanalaisten lajien suuri määrä sekä se, että talousmetsissä piirteiltään tällaisia elinympäristöjä ei synny (Suomen Luontopaneelin julkaisuja 4/2021; ks. myös Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 60/2022, 19/2025).
• Suojavyöhykkeet ja säästöpuut: Vesistöjen ja arvokkaiden kohteiden suojavyöhykkeiden sekä uudistuskohteiden suojapuiden määrän tarve määritellään ennallistamisasetuksen kansallisessa toimeenpanossa, jonka valmisteluun osallistuvat mm. Luke ja Syke. Nykykäytännöt ovat oikeansuuntaisia, mutta määriltään riittämättömiä lajiston, ekologisten prosessien ja ympäristön laadun kannalta (Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 60/2022, 19/2025).
• Arvokkaiden luontotyyppien säästäminen: Lakikohteiden säästäminen ja rajaus kohteiden luontaisten rajojen mukaisesti. Virtavesikohteilla tällä vältetään laajempia vesistövaikutuksia ja turvataan vedenlaatu sekä ranta- ja vesilajisto; muilla kohteilla turvataan luontaisten prosessien ja lajien säilymisen kannalta riittävät populaatiokoot (Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 60/2022, 19/2025).
• Lahopuun säästäminen: Kuolleen puun säästäminen kaikissa metsänhoidon vaiheissa, myös energiapuun korjuussa, jotta uhanalaiselle lahopuulajistolle välttämätön resurssi säilyy (Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 60/2022, 19/2025).
• Lehtipuiden suosiminen: Lehtipuiden määrä on kasvanut Etelä-Suomessa n. 50 % ja Pohjois-Suomessa n. kolmanneksen vuoden 1980 jälkeen. Lehtipuiden suosiminen kaikissa metsänhoidon vaiheissa lisää lehtipuun määrää, turvaa vanhojen ja järeiden lehtipuiden säilymistä ja tukee laajaa uhanalaisten lajien joukkoa (Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 60/2022, 19/2025). 
• Kohdentaminen: Suojellun metsämaan pinta-ala on lähes viisikertaistunut vuoden 1980 jälkeen (Korhonen K. T., Ihalainen A. et al. (2020) Metsien monimuotoisuudelle merkittävien rakennepiirteiden muutokset Suomessa vuosina 1980–2015). Lisäsuojelu ja tehostettu luonnonhoito tulisi kohdentaa metsämaan rehevämpiin luontotyyppeihin ja maan eteläosiin uhanalaisten lajien esiintymisen perusteella (lajiston ja luontotyyppien uhanalaisuusarviot; Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 60/2022, 19/2025).
• Turvemaiden hakkuut: Erilaisilla turvemailla hakkuut tulisi toteuttaa niille parhaiten sopivilla tavoilla. Jatkuvapeitteisen metsänkasvatuksen menetelmien käyttöä tulisi lisätä erityisesti runsasravinteisissa paksuturpeisissa suometsissä (ensisijaisesti ilmasto- ja vedenlaatutavoitteiden vuoksi) (Rautio ym. 2025 / Continuous Cover Forestry in Boreal Nordic Countries; Väänänen ym. 2025 / Kuivatuksesta kosteikkometsätalouteen). 
• Hiilivarastot ja monimuotoisuus: Noin 50 vuoden aikajänteellä hiilivarastotavoitteen kanssa sopusoinnussa, ja samalla monimuotoisuutta hyödyttäviä, ovat lisäsuojelu, leveämmät suojavyöhykkeet, pinta-alaltaan suuremmat puustoiset lakikohteet edellyttäen, että hakkuiden määrä ei lisäänny jäljelle jääneissä talousmetsissä. Lisäksi metsien kiertoaikojen pidentäminen kasvattaa hiilivarastoa ja lisää jonkin verran lahopuuta, mikä hyödyttää lahopuulajistoa (Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 7/2021, 83/2024).

Maatalous:

Peltolajiston monimuotoisuuden edistämiseksi tulisi lisätä pitkäikäisten viherkesantojen ja niittypeltojen sekä viljelemättömien pientareiden ja kaistojen pinta-alaa maatalousmaalla. Avomaalla pesivien lintujen runsautta voidaan tukea sijoittamalla kesantoja suurten peltoaukeiden keskiosiin. Hyönteislajistoa tukevat parhaiten peltojen reunaosiin sijoitetut pitkäikäiset monimuoto- tai nurmikaistat. 

Peltomaan ulkopuolella perinnebiotooppien ja luonnonlaitumien laidunnusta tulisi lisätä nykyisestä. Nämä elinympäristöt ovat erityisen tärkeitä uhanalaisille lajeille. Heikompilaatuisia perinnebiotooppeja tulisi kunnostaa, jotta arvokkaiden elinympäristöjen määrä kasvaa. Laidunnuksen lisäämisen haasteita ovat taloudellinen kannattavuus ja riittävä laiduneläinten määrä. Lajiston monimuotoisuutta voidaan lisätä myös perustamalla kosteikkoja maatalousympäristöihin sekä hoitamalla peltojen ja metsien reunavyöhykkeitä.

Geneettistä monimuotoisuutta voidaan vahvistaa säilyttämällä alkuperäiskasvilajikkeiden ja alkuperäisrotujen kirjoa. Molempien osalta tehdään sekä kasvatus- että geenipankkitoimia, joita tulisi laajentaa sekä näytemäärien että lajikirjon osalta.

Vedet ja kalatalous:

Vesiemme tilaan ja kalakantoihin vaikuttavat valuma-alueiden maankäytöstä aiheutuva vesistökuormitus, vesistörakentamisen aiheuttamat elinympäristömuutokset ja kalastuksen säätely. Voimakkaasti rakennetuissa vesistöissä tilanne on vielä haastavampi, sillä edellä mainittujen lisäksi ongelmia aiheuttavat puutteelliset vaellusyhteydet, vesien säännöstely sekä puute kaloille soveltuvista lisääntymisalueista. 

Vaelluskalakantojen luonnollisen elinkierron palauttaminen ja niiden monimuotoisuuden vahvistaminen ovat osa luontokadon pysäyttämistä. Tehokkain keino rakennettujen vesien monimuotoisuuden palauttamiseksi on patojen ja rakenteiden poistaminen. Aina se ei ole mahdollista, joten ekologinen kompensaatio tulisi mahdollistaa.

Luonnonarvomarkkinat voivat tuoda yksityistä rahoitusta luonnon monimuotoisuuden turvaamiseen, hiilinielujen vahvistamiseen sekä virkistys- ja terveyshyötyjen lisäämiseen. Markkinoiden toimivuus edellyttää, että on selkeä käsitys myytävästä hyödykkeestä, sen mitattavista olevasta arvosta, ostajista ja kaupan ehdoista. Hyödyke voi olla esimerkiksi hiilensidonta, virkistyskäyttöpalvelu, maankäytön muutos tai pysyvä suojelutoimi. Laadun ja pysyvyyden luotettava varmentaminen on erityisen tärkeää kompensaatio- ja hyvitysmarkkinoilla.

Kysyntää syntyy sekä vapaaehtoisten ostajien että hallinnollisten velvoitteiden kautta. Yritykset, kuluttajat ja yhteisöt voivat olla valmiita maksamaan luontoarvoista, ja kysyntää voidaan vahvistaa myös sääntelyllä. Tarjonta puolestaan riippuu maanomistajien halukkuudesta osallistua markkinoille. He tarvitsevat selkeitä toimintamalleja, neuvontaa ja luotettavia kumppaneita, jotta kaupankäynti on vaivatonta ja taloudellisesti mielekästä.

Markkinapaikan tulee olla läpinäkyvä, luotettava ja helposti saavutettava. Julkisella sektorilla voi olla ratkaiseva rooli erityisesti alkuvaiheessa, kun tarvitaan välittäjäorganisaatioita ja toimintamallien pilotointia. Luontomatkailua ja virkistyskäyttöä tukevat luontoarvomarkkinat tarjoavat mahdollisuuksia alueellisten elinkeinojen monipuolistamiseen. Niiden rakentaminen edellyttää riittävää kysyntää, paikallista yhteistyötä sekä toimivien mallien kehittämistä ja monistamista eri alueille ja lisäarvon tuottamista koko ketjulle (maanomistaja, yrittäjä jne).

EU-tason yhteistyö ja muiden maiden kokemuksista oppiminen tukevat markkinoiden kehittämistä. Koska luonnon monimuotoisuus on paikallista, kansainvälisiä luontoarvokauppoja ei lähtökohtaisesti suositella. Rajat ylittävän luontohyvitysmarkkinan vaikutuksia ei tunneta riittävästi, ja kehittämisessä on huomioitava monimuotoisuuden, bioyhteiskunnan sekä turvallisuus- ja huoltovarmuuden näkökohdat. Hiilimarkkinoilta saadut kokemukset on tärkeää sisällyttää luontohyvitysmarkkinoiden suunnitteluun. Luontoarvomarkkinat voivat tukea julkisrahoitteisia luontotoimia, mutta ne eivät korvaa niitä kansainvälisten sitoumusten (kuten ennallistamisasetuksen) määräaikojen tai kohdentumisen osalta. Maankäyttösektorin hiilimarkkinat ovat nekin kehittymättömät. Hyödyt luontoarvomarkkinoista tulee jakaa oikeudenmukaisesti koko arvoketjuun mukaan lukien maanomistajat.

Markkinoiden suunnittelussa ja piloteissa tarvitaan vahvaa tutkimuksellista otetta sekä valmiutta mallien kehittämiseen kokeiluhankkeiden kautta. Luotettava luonnontilan seuranta on markkinoiden toimivuuden edellytys, ja sen kehittäminen vaatii pitkäjänteistä rahoitusta ja laajaa yhteistyötä. Seuranta tukee myös muita kansallisia ja kansainvälisiä raportointivelvoitteita.

Metsät:

Metsien käyttöön liittyen keskeinen ajankohtainen kysymys on EU:n ennallistamisasetuksen kansallinen toimeenpano. Kansallisen ennallistamissuunnitelman laadinta on käynnissä. Metsäbiotalouden tiedepaneeli on julkaissut selvityksen, jossa on arvioitu mahdollisia vaikutuksia metsäsektorilla (skenaariotarkastelu) sekä annettu politiikkasuosituksia.

Tulosten mukaan ennallistamisen taloudelliset vaikutukset riippuvat olennaisesti siitä, kuinka laajoja puuntuotannon metsämaan alueita ennallistamistoimet eli uudet metsänkäytön rajoitukset koskevat. Negatiivisia talousvaikutuksia voidaan vähentää, mutta uusien tuotteiden markkinakysyntään liittyy epävarmuuksia, mikä lisää investointien riskejä. Jos ennallistaminen toteutetaan tavalla, joka heikentää merkittävästi puun saatavuutta eikä uusiin tuotteisiin investoida, vaikutukset arvonlisäykseen ja koko kansantalouteen voivat olla huomattavia. 

Metsäbiotalouden tiedepaneelin mukaan metsäbiotalous on ymmärretty valtaosin puupohjaisten tuotteiden teollisuusstrategiana, ja sen muut osa-alueet, kuten esimerkiksi puurakentaminen tai luontomatkailu ovat jääneet vähemmälle painotukselle. Tiedepaneelin kansalaiskyselyn mukaan kansalaiset arvostavat metsäbiotalouden yritystoiminnan monipuolistamista, luonnon monimuotoisuutta ja metsien virkistys- ja hyvinvointiarvoja.

Metsäbiotalouden tiedepaneelin politiikkasuositukset:

• Investointiympäristön ennakoitavuutta on vahvistettava yli hallituskausien. Kaikissa skenaarioissa uuden tuotannon investoinnit lisäsivät arvonlisäystä, ja kehitystä voidaan vauhdittaa tukemalla ensimmäisiä tuotannollisia investointeja.
• Ennallistamisen toimeenpanossa toimenpiteiden talousvaikutuksia on arvioitava suhteessa metsäluonnon elpymiseen. Koska ennallistaminen on vuosikymmeniä kestävä prosessi, sen kohdentamista, kustannuksia ja vaikutuksia tulee ohjata ja aikatauluttaa karttuvan seuranta- ja tutkimustiedon pohjalta.
• Vaikuttavuuden varmistamiseksi ennallistamistoimet on syytä käynnistää monimuotoisuuden kannalta arvokkaimmilla kohteilla, joilla positiiviset vaikutukset elinympäristöjen laatuun ja uhanalaisiin lajeihin ovat todennettavasti suurimmat.
• Koska ennallistamisesta voi aiheutua merkittäviä kustannuksia, alueiden sijoittelussa tulee tavoitella mahdollisimman suuria taloudellisia hyötyjä, esimerkiksi vältettyinä kustannuksina. Tällaisia hyötyjä voivat olla esimerkiksi lisääntyneet suojavaikutukset (mm. tulvasuojelu).
• Metsien eri ekosysteemipalvelujen tuottamiseen tarvitaan nykyistä parempi tasapaino ja niiden yhteistuotantoa. Sen kautta monipuolistetaan metsäbiotalouden yritystoimintaa, turvataan luonnon monimuotoisuusarvoja sekä kansalaisten arvostamia virkistys- ja hyvinvointihyötyjä.

Maatalous:

Suomen maatalouden ravinnekierto on alueellisesti epätasapainoinen. Ravinteita kertyy erityisesti eläintiheille alueille, mikä lisää ravinnehuuhtoumia ja vesistöjen rehevöitymistä, samalla kun kasvinviljelyalueet ovat riippuvaisia mineraalilannoitteista. Nykyinen ympäristöohjaus ei ole riittävän kohdennettua eikä perustu saavutettuihin ympäristövaikutuksiin. Ravinneohjausta tulee kohdentaa valuma-alueittain ja sitoa se entistä vahvemmin mitattuihin tai mallinnettuihin kuormitusvähenemiin.

Turvepellot aiheuttavat suuren osan maatalouden kasvihuonekaasupäästöistä sekä merkittävää ravinnekuormitusta, mutta nykyinen tukijärjestelmä ylläpitää niiden viljelyä. Päästöintensiivisintä maankäyttöä ei ole järjestelmällisesti kohdennettu muutettavaksi, vaikka ilmasto- ja luonnonvaravaikutukset tunnetaan hyvin. Turvepellot tulee tunnistaa ja priorisoida päästöjen ja kuormituksen perusteella, ja ohjata niiden käyttöä vähäpäästöisempiin vaihtoehtoihin. Pitkäaikaiset ja ennakoitavat sopimusmallit viljelyn lopettamiseen, ennallistamiseen ja metsittämiseen ovat keskeisiä.

Maaperän orgaanisen aineksen väheneminen, rakenneongelmat ja eroosio heikentävät peltomaan pitkän aikavälin tuottokykyä ja lisäävät ravinnehuuhtoumia sekä ilmastopäästöjä. Maaperän tila ei ole ollut luonnonvarapolitiikassa riittävän keskeinen ohjauskohde. Maan kasvukunto ja hiilivarannot tulee nostaa selkeiksi politiikkatavoitteiksi. Ohjauskeinoja on kohdennettava viljelykiertoon, monivuotisiin kasveihin, ja kasvipeitteisyyteen. Maaperän tilan seurantaa ja tutkimukseen perustuvaa neuvontaa on vahvistettava, jotta viljelykäytännöt tukevat pitkäjänteisesti sekä tuotantoa että luonnonvarojen kestävää käyttöä.