Hakkuut eivät lisää turpeen hajoamista ravinteikkaissa suometsissä
Avohakkuut aiheuttavat hiilidioksidipäästöjä, mutta suometsissä syynä ei ole turpeen nopeampi hajoaminen, todetaan Luonnonvarakeskuksen (Luke) ja Helsingin yliopiston uudessa tutkimuksessa. Puuston poistaminen nostaa pohjavedenpintaa, mikä voi jopa hidastaa turpeen hajoamista ja pienentää siitä vapautuvan hiilidioksidin määrää hakkuuta seuraavien vuosien aikana.
Suometsissä ojitus laskee vedenpintaa, jolloin turpeen hajoaminen ja siitä aiheutuvat hiilidioksidipäästöt kasvavat. Mitä syvemmällä pohjavedenpinta on, sitä enemmän turve altistuu hapelle ja hajoaa. Korkea pohjavedenpinta sen sijaan hillitsee päästöjen syntyä.
Hakkuut vaikuttavat suometsien hiilitaseeseen monella tavalla
Hakkuiden jälkeen puuston hiilensidonta vähenee tai loppuu. Lisäksi hakkuutähteiden ja karikkeen hajotuksessa vapautuu hiilidioksidia. Näiden kaikille metsille yhteisten ilmiöiden lisäksi suometsissä myös turpeen hajoaminen jatkuu. Nämä tekijät yhdessä määrittävät suometsän hiilitaseen eli sen, kuinka paljon hiiltä hakkuun jälkeen sitoutuu ja vapautuu.
”Tutkimuksen mukaan hakkuut, erityisesti avohakkuu, vähensivät jonkin verran turpeen hajoamista ravinteikkaissa suometsissä pohjavedenpinnan noustessa. Hidastunut turpeen hajoaminen ei kuitenkaan tarkoita, että koko suometsän hiilitase kohentuisi hakkuun jälkeen”, sanoo Aino Korrensalo, Luken akatemiatutkija.
Ojitetuissa suometsissä päästöjä on pyritty vähentämään jatkuvapeitteisellä metsänkasvatuksella, jossa hakkuut toteutetaan niin, että osa puustosta säilyy ja hiilensidonta jatkuu. Tutkimuksen mukaan jatkuvapeitteiseen kasvatukseen kuuluvat hakkuumenetelmät vähensivät turpeen hajotusta vain vähän. Pelkkä hakkuumenetelmän muutos ei siis riitä, vaan maaperän hiilidioksidipäästöjen kannalta ratkaisevaa on pohjavedenpinnan taso.
Hakkuun vaikutus riippuu kasvupaikkatyypistä ja hakkuun voimakkuudesta
Tutkimuksen mukaan hakkuiden vaikutus turpeen hajoamisessa vapautuvan hiilidioksidin määrään vaihtelee merkittävästi kasvupaikkatyypin mukaan. Ravinteikkailla ruoho- ja mustikkaturvekankailla turpeen hajoaminen useimmiten väheni hakkuiden jälkeen, enimmillään noin neljänneksen. Tutkituista menetelmistä avohakkuu vähensi turpeen hajoamista eniten.
Niukkaravinteisilla puolukka- ja varputurvekankailla hakkuiden vaikutukset olivat vähäisempiä kuin ravinteikkailla turvekankailla. Harvennus- ja poimintahakkuut eivät vaikuttaneet merkittävästi turpeen hajoamiseen, mutta avohakkuun jälkeen hajoaminen hieman lisääntyi.
Pienaukko- ja kaistalehakkuiden vaikutus turpeen hajoamiseen oli samansuuntainen kuin muilla hakkuumenetelmillä, mutta niiden osalta tutkimusaineisto oli pienempi.
Päästöjen vähentämisen kannalta ratkaisevaa on korkea pohjavedenpinta
Tutkimuksen perusteella ravinteikkaissa suometsissä hakkuiden jälkeen vähentynyt turpeen hajoaminen johtui pohjavedenpinnan noususta. Vedenpinta nousee, kun puuston haihdutus vähenee, mikä vähentää maaperän hapellisuutta ja estää turpeen hajoamista. Tutkimuksessa hakkuut nostivat odotetusti vedenpinnan tasoa lähes kaikilla kokeilla, enimmillään noin 30 cm.
”Turpeen hajoamisen ja siitä syntyvien päästöjen vähentämiseksi pohjavedenpinta on pidettävä kaikissa metsänkasvatuksen vaiheissa ja metsänkasvatusmenetelmästä riippumatta riittävän korkealla”, sanoo erikoistutkija Paavo Ojanen Lukesta.
Tämä tarkoittaa suometsien kuivatuksen vähentämistä, esimerkiksi välttämällä kunnostusojituksia, antamalla ojien madaltua tai tukkimalla ojia osittain tai kokonaan. Lisäksi vettä voidaan ohjata ympäröiviltä alueilta kastelemaan suometsää.
Laaja tutkimus ojitettujen suometsien hakkuista
Luonnonvarakeskuksen ja Helsingin yliopiston tutkimuksessa tarkasteltiin 11 hakkuukoetta kahdeksassa eri puolella Suomea sijaitsevassa ojitetussa suometsässä. Tutkimus selvitti, miten eri hakkuumenetelmät vaikuttavat turpeen hajoamisessa vapautuvan hiilidioksidin määrään. Tutkittuja hakkuumenetelmiä olivat avohakkuut, harvennus- ja poimintahakkuut sekä pienaukko- ja kaistalehakkuut.
Turpeen hajoamisessa vapautuvaa hiilidioksidivuota eli heterotrofista maahengitystä mitattiin kammioiden avulla 1–8 vuotta hakkuiden jälkeen pinnoilta, joilla ei ollut tehty maanmuokkausta. Mukana oli sekä ravinteikkaita että niukkaravinteisia turvekangastyyppejä, ja tarkastelussa otettiin huomioon muun muassa hakkuun voimakkuus, maan lämpötila ja pohjavedenpinnan taso.