Puulajiston monipuolistaminen on arpapeliä, mutta se voi torjua tulevaisuuden riskejä

Suomessa ilmastonmuutoksen tuoma lämpötilan ja hiilidioksidipitoisuuden nousu pääosin lisäävät puiden kasvua. Ennusteiden mukaan myös puihin haitallisesti vaikuttavat kuivuus ja tuulituhot tulevat lisääntymään. Erityisen ikävää metsätalouden kannalta on, että nykyisin viljelysuosion huipulla oleva kuusi kärsii pahiten sekä kuivuudesta että tuulituhoista. Kuivuuden seurauksena kuuset altistuvat myös kaarnakuoriaistuhoille. Tuhot kohdistuvat kuuseen sen kiertoajan loppupuolella, joten kyseessä on aikapommi, jota rakennetaan viljelemällä kuusta ylen määrin ja erityisesti sille huonosti sopivilla kasvupaikoilla.

Suomessa vallitseviin olosuhteisiin tähän saakka hyvin sopeutuneet puut eivät ilmastonmuutoksen seurauksena välttämättä enää olekaan parhaita valintoja. Paikallisten puulajien eteläisempää alkuperää oleva versio saattaa olla muuttuneissa olosuhteissa kotoperäistä parempi. Viljelemällä jotain muuta kuin paikkakunnalla luontaisesti kasvavaa alkuperää tai jopa lajia voitaisiin siis saada paremmin kasvavia ja kestävämpiä metsiä. Tällaista toimintaa nimetään avustetuksi leviämiseksi, jossa nopeutetaan luonnonvalinnan kautta tapahtuvaa sopeutumista ja lajien siirtymistä alueelta toiselle.

Muuttuneessa ilmastossa käsitteet kotoperäinen ja vierasperäinen menettävät osittain merkityksensä, kun alueen alkuperäiset lajit joutuvat kohtaamaan uudet kasvuolosuhteet. Metsätaloudessa on syytä tarkastella mahdollisuuksia käyttää uusia puulajeja, jotka saattavat olla alkuperäisiä puulajeja taloudellisesti tuottoisampia. Nykyisten lainsäädännöllisten tai muiden omaksuttujen käytäntöjen ei pidä antaa rajoittaa ennakkoluulotonta ratkaisujen etsintää. Tuottoisan ulkomaisen lajin viljeleminen luonnon monimuotoisuuden kannalta vähäarvoisella kasvupaikalla myös mahdollistaa monimuotoisuuden paremman huomioimisen sen kannalta tärkeillä alueilla, kun yhteiskunnan tarvitsemat uusiutuvat raaka-aineet voidaan tuottaa tehokkaasti pienemmällä pinta-alalla. Nykyistä lajistoamme täydentäviä lajeja ovat ainakin siperianlehtikuusi, kontortamänty ja tietyin varauksin myös douglaskuusi. Näitä lajeja on viljelty Suomessa sekä kokeilutarkoituksessa, että käytännön mittakaavassa jo yli sadan vuoden ajan, lehtikuusta jopa parisataa vuotta, joten niiden mahdollisuuksista ja käyttökelpoisuudesta on olemassa jo varsin hyvä kuva.

Metsien puulajiston monipuolisuutta voidaan perustella luontoarvojen lisäksi myös puhtaasti taloudellisilla näkökulmilla.

Kotimaisista lajeista lupaavia kuuselle vaihtoehtoisia puulajeja voisivat olla Etelä-Suomen hyville kasvupaikoille sopiva tammi, Etelä- ja Keski-Suomen reheville kosteille kasvupaikoille sopiva tervaleppä sekä koko Suomessa turvemailla ja hienojakoisilla kivennäismailla käyttökelpoinen hieskoivu. Kaikkien näiden lajien puuraaka-aineelle on olemassa käyttöä Suomessa, vaikka tervalepän ja tammen kohdalla markkinat eivät välttämättä olekaan kovin toimivat. Puoliksi kotimaisista lajeista puuntuotokseltaan lupaava laji on hybridihaapa.

Metsien puulajiston monipuolisuutta voidaan perustella luontoarvojen lisäksi myös puhtaasti taloudellisilla näkökulmilla. Monipuolinen puulajisto merkitsee varautumista eri puulajien kysynnän ja hintojen muutoksiin. Puulajien arvostuksessa on tapahtunut suuria muutoksia menneisyydessä, ja puiden pitkä kiertoaika tekee todennäköisiksi arvostuksen muutokset myös tulevaisuudessa. Liian voimakas satsaus tämänhetkisen tilanteen mukaiseen voittajaan voi merkitä taloudellista riskiä. Toisaalta liian suuressa mitassa toteutetut eksoottiset kokeilut voivat tulla metsänomistajalle kalliiksi. Puulajivalinta on tietyssä mielessä arpapeliä. Riskejä kannattaa siis hajauttaa.

Noidankehän murtamiseen on vaikea löytää toimivaa keinoa, vaikka tulevaisuuden uhkien kannalta puulajiston monipuolistaminen olisikin tarpeen.

Lyhyellä aikavälillä suurten metsäteollisuusyritysten näkökulmasta vähäinen puulajien määrä helpottaa toimintaa; toimenpiteitä ei tarvitse säätää erikseen kovin monille eri puulajeille, vaan käyttämällä yhtä tai muutamaa raaka-ainelähdettä saadaan mittakaavaetua. Tällaisessa tilanteessa on vaikeaa tuoda uusia puulajeja viljelyyn, varsinkin jos niiden tuottama raaka-aine poikkeaa totutuista valtapuulajeista. Puutavaran huonot markkinanäkymät eivät rohkaise viljelemään vaihtoehtoisia puulajeja. Kun metsiin ei synny näistä puulajeista riittävää raaka-ainepohjaa, ei teollisuudellakaan ole kiinnostusta kehittää niiden jalostamiseen tarvittavia menetelmiä. Noidankehän murtamiseen on vaikea löytää toimivaa keinoa, vaikka tulevaisuuden uhkien kannalta puulajiston monipuolistaminen olisikin tarpeen.

Uusien puulajien viljelyintoa voisi lisätä suurten metsänomistajien esimerkki. Se valaisi uskoa myös pienempiin metsänomistajiin näiden puulajien tulevaisuuden näkymistä. Esimerkiksi Ruotsin laajamittainen kontortamännyn viljelyohjelma on rakentunut vahvasti metsäteollisuusyritysten ja valtion metsien varaan. Toinen tapa olisi valtion tuki erityisesti monimuotoisuuden kannalta merkittävien lehtipuiden viljelyssä, kuten on jo toimittukin vastikään käynnistyneessä joutoalueiden metsitystuessa. Pelkällä viljelyn tuella ei päästä pitkälle, jos muut edellytykset puulajiston monipuolistamiselle puuttuvat. Kannusteita olisi oltava tarjolla ketjun joka vaiheessa.

Vaihtoehtoisista puulajeista vain harvat soveltuvat torjumaan ilmastonmuutoksen kuusenviljelylle erityisesti kuivemmilla kasvupaikoilla aiheuttamia ongelmia, sillä useimmat niistä vaativat hyvin kasvaakseen reheviä tuoreita maita. Ainoastaan kontortamänty soveltuisi tähän tehtävään. Lisäksi monet lajit ovat varsin alttiita hirvieläintuhoille, mikä juuri on vaikuttanut kuusenviljelyn suosion kasvuun. Nopeavaikutteisin ja monessa suhteessa toimivin ratkaisu puulajiston monipuolistamiseen olisikin saada hirvieläinkannat riittävän pieniksi, jotta männyn ja rauduskoivun viljely voisi palautua 1990-luvun tasolle. Tämä antaisi myös mahdollisuuden rikastaa puulajistoa tuhoalttiimmilla vaihtoehtoisilla puulajeilla.