Mitä viljelijät ja hanhet haluavat pellosta?

Keväisin yli miljoona valkoposkihanhea muuttaa Venäjän tundralle Kaakkois- ja Itä-Suomen kautta, ja syksyllä ne palaavat poikastensa kanssa. Muuttomatkaa varten linnut tarvitsevat ravintoa ja sitä löytyy suomalaisilta pelloilta. Viljelijän kannalta hanhien osoittama kiinnostus on huonompi juttu, sillä kasvukauden kolme nurmisatoa on tarkoitettu nautaeläimille, ja edelleen lihan- ja maidontuotantoon. Resurssi ei tahdo riittää kaikille ja se on luonut merkittävän ongelmatilanteen itäiseen Suomeen.

Pahimmalla vahinkoalueella, Keski-Karjalassa, noin neljäsosa tiloista ja kolmasosa pelloista on luomuviljelyssä. Tämä lisää hanhiongelman vakavuutta, sillä korvaavaa laadukasta luomurehua ei ole välttämättä saatavilla markkinoilta – ainakaan siedettävään hintaan – mikäli tuotantoeläimille tarkoitettu ravinto meneekin hanhien suihin. Lisäksi luomuviljelijällä on velvoite pitää eläimiä laitumella ja se ei tahdo onnistua, jos keväällä linnut ovat kalunneet pellon puhtaaksi.

Hankkeessa hanhia on merkitty GPS-lähettimillä ja jatkossa voidaan paikannustiedon perusteella arvioida, suosivatko hanhet luomulohkoja. Jos näin on, jokin luomussa vetää hanhia puoleensa.

Hanhipeltohankkeen tehtävä on löytää ratkaisuja, jotka mahdollistavat sen, etteivät viljelijät joudu kohtuuttomasti kärsimään satovahingoista. Keskeisenä ratkaisuna tutkitaan hanhipeltoa, jonka tarkoitus on tarjota hanhille sallittu rauhallinen ruokailupaikka, jolloin vahingot vähenevät muualla. Hanhipellon tulee kelvata hanhille, mutta sen pitää olla myös viljelyala, jonka viljelijä on halukas tarjoamaan hanhien käyttöön.

Paikkatietoanalyysit hanhivahinkojen sijoittumisista antavat osviittaa siitä, millaisia peltolohkoja ja mitä ravintoa hanhet suosivat. Valkoposkihanhien maanviljelylle aiheuttamat vahingot eivät sijaitse tasaisesti eri puolilla Keski-Karjalaa vaan keskittyvät tietyille alueille. Tieto hanhivahingoista ei kuitenkaan kerro kaikkea, sillä vahinkotietoa on vain niistä alueista, joista vahinkoilmoitus on tehty. Kaikkia vahinkoja ei koskaan ilmoiteta ja erityisesti pienemmistä vahingoista ei jätetä vahinkoilmoituksia.

Aiemman tutkimustiedon ja viljelijöiden kuvausten perusteella tiedetään, että hanhet suosivat suuria peltoaukeita ja vesistöjen läheisyyttä. Tämä käy selvästi ilmi myös Keski-Karjalan tilanteessa. Alueen merkittävimmissä vahinkokeskittymissä suurimpien yhtenäisten peltoaukioiden koko vaihtelee yli viidestäsadasta hehtaarista vajaaseen kahteensataan hehtaariin eli vahinkokeskittymäalueilta löytyy tyypillisesti useamman neliökilometrin peltoaukeita.

Tutkimusalueella (Keski-Karjala, Joensuu ja Liperi) luomutuotannossa oli vuonna 2020 noin neljäsosa peltopinta-alasta. Saman vuoden keväällä hanhivahingot olivat mittavat ja niistä liki 40 prosenttia kohdistui luomutuotannossa oleville pelloille. Vahinkoilmoituksia näyttää siis tulleen suhteessa enemmän luomutuotannossa olevilta peltolohkoilta. Tämä voi johtua esimerkiksi suuremmasta motivaatiosta ilmoittaa luomualueille kohdistuvat vahingot, luomuna viljeltävästä kasvilajista tai luomupeltojen sijainnista. Hankkeessa hanhia on merkitty GPS-lähettimillä ja jatkossa voidaan paikannustiedon perusteella arvioida, suosivatko hanhet luomulohkoja. Jos näin on, jokin luomussa vetää hanhia puoleensa. Tutkimus on vielä työn alla.

Viljelijöiden identiteetti rakentuu sille, että he ovat mukana suomalaisessa ruokatuotannossa. Suomalaisten ruokkiminen on monille ylpeyden aihe ja ylisukupolvinen tapa asemoitua yhteiskuntaan.

Ennen kuin hanhipelto voidaan perustaa edes tutkimusmielessä, on monen asian osuttava kohdalleen ja erilaisten kynnysten ylityttävä. Viljelijöiden identiteetti rakentuu sille, että he ovat mukana suomalaisessa ruokatuotannossa. Suomalaisten ruokkiminen on monille ylpeyden aihe ja ylisukupolvinen tapa asemoitua yhteiskuntaan. Hanhien ruokkiminen on osalle viljelijöistä vieras asia, ja jos hanhipellosta halutaan pitkäjänteinen ratkaisu, on ajattelutapoja ja tuotantoideaa laajennettava siihen suuntaan. Kysymys ei ole vain taloudellinen vaan ennen kaikkea kulttuurinen. Tällä hetkellä hanhipelloista ei makseta erilliskorvausta, mutta hanhien aiheuttamia maatalousvahinkoja korvataan kyllä.

Kysely- ja haastattelututkimusten perusteella tiedämme, että moni viljelijä kokee ammattinsa arvostuksen romahtaneen. Maidon ja naudanlihantuottajat tuntevat, että heille on tarjolla rosvon rooli nykyisessä ilmastokeskustelussa, jossa maidon ja lihan tuotantoa ja kulutusta vaaditaan vähennettäväksi. Luomuviljelijät katsovat tekevänsä ekotekoja, joita kaupungeissa ei heidän mielestään noteerata. Maaseudun ihmisten ja valtaa edustavien ”Helsingin herrojen” välillä on puolestaan ylisukupolvinen jännite, joka ei osoita lientymisen merkkejä.

Hallinto käy viljelijöiden kanssa hanhipeltoneuvotteluja näiden yhteiskunnallisten taustatekijöiden keskellä. Neuvottelijoiden on oltava monessa mielessä ”kartalla”, toisin sanoen hanhien kannalta oikeassa paikassa ja samalle kulttuurisensitiivinen, eli tunnistettava ihmiset sekä heidän todellisuutensa ja reunaehtonsa. Tämä on ehto luottamukselle, jota hanhipeltosopimisessa tarvitaan.

Parhaassa tapauksessa tuloksena on jotain uutta ja innostavaa, joka kannustaa ja neuvoo laajemmin ympäristöpolitiikkaa ja -hallintoa. Hanhipellot tuskin yksin ratkaisevat nykyistä ongelmaa, mutta ne voivat ehkä olla silta uudentyyppiseen ajatteluun ja toimintakulttuuriin maatalouden intressien ja ympäristöasioiden hallinnassa.