Hanhipelto politiikkainstrumenttina

Hanhipelto on ympäristöpoliittinen ohjauskeino. Tyypillisesti ohjauskeinot jaetaan säänteleviin, taloudellisiin ja informatiivisiin.

Taloudelliset ja informatiiviset ohjauskeinot pitävät vallitsevat oikeudet voimassa, mutta pyrkivät houkuttelemaan toimijoita politiikan muotoilijan ja päätöksentekijän tahdon ja intressin suuntaan. Sääntelyssä käytössä ovat järeämmät keinot. Toki myös taloudelliset ja informatiiviset keinot tarvitsevat sääntöjä ja niiden seuraamista toimiakseen, mutta toimijoiden asemat pysyvät koskemattomina ja vapaaehtoisuus säilyy.

Se ei muuta maanviljelijöiden oikeudellista asemaa, mutta se tunnustaa ja nostaa uudella tavalla esiin maanviljelijöiden oikeuden viljellä ja hanhen levähtää ja syödä. Hanhipellon kannustavuus on siinä, miten sen avulla koordinoidaan hanhien ja viljelijöiden tekemisiä alueellisesti.

Hanhipeltokokeilun tarkoitus on tuottaa poikkitieteellistä tietoa hanhista ja ihmisistä, minkä toivotaan edesauttavan sitä, miten ihmiset ja hanhet alueiden käytöstä neuvottelevat ja sopivat, miten oikeuksia peltojen tuottamiin hyötyihin jaetaan. Ongelmalliseen tilanteeseen tulee edes jonkinlainen tolkku.

Hanhen ja ihmisten välinen neuvottelu ei ole vain metaforista. Hankkeessamme se on kokeilua ja kommunikaatiota, jonka tarkoitus on ympäristöä muokkaamalla muuttaa toistensa käyttäytymistä lähemmäs yhteisesti hyväksyttyä. Siinä mielessä kyse on myös puntaroinnista, deliberaatiosta, jota itse asiassa vain harvoissa tilanteissa tunnistetaan ihmisten välisestä kommunikaatiosta. Politiikkainstrumenttina hanhipelto on siis ihan jotain muuta, uutta.

Filosofi John Searle (Making the social world, Oxford, 2010) lanseerasi statusfunktion käsitteen. Hän puki sen seuraavanlaiseen verrattain yksinkertaiseen muotoon: Jokin asia A käy B:stä tilanteessa C. Maanviljelijöiden ja ympäristöhallinnon kesken sovitaan, että tietty peltolohko toimii hanhipeltona, koska se täyttää tietyt hanhipellolle annetut edellytykset.

Statusfunktion piirre on, ettei se täytä tehtäväänsä fyysisten ominaisuuksien perusteella vaan inhimillisten lupausten ja sitoumuksen perusteella. Tässä institutionaalinen tosiasia eroaa niin sanotuista raaoista tosiasioista. Esimerkiksi aita, joki ja luoti tekevät tehtävänsä ja täyttävät tarkoituksensa fyysisten ominaisuuksiensa avulla. Avioliitto ja raha eivät.

Hanhipellossa institutionaaliset ja raa’at tosiasiat yhdistyvät. Hanhille kelpaa parhaiten paras nurmi, jota löytyy riittävän laajoilta yhtenäisiltä alueilta lähellä vettä. Nämä muodostavat houkuttimen, joka toimii fyysisten ominaisuuksiensa ansiosta. Toisaalta hanhipelto on järjestely, joka ei synny houkuttelevilla fyysisillä ominaisuuksilla, vaan edellyttää inhimillisiä lupauksia, sitoumusta ja yhteistoimintaa hanhien ohjaamiseksi halutuille pelloille. Tässä astuvat mukaan hanhipaimenet, laserit, jopa ampuma-aseet ja jatkossa kenties vaikkapa dronet.

Hanhipeltoja ei voi sanella sen paremmin maanviljelijöille kuin valkoposkihanhillekaan, sillä moninaiset raa’at ja institutionaaliset tosiasiat kietoutuvat toisiinsa hanhipeltojen kriteereiksi ja edellytyksiksi. Institutionaalisten ja raakojen tosiasioiden yhdistäminen toimivaksi politiikkainstrumentiksi ei ole erityisen yksinkertaista. Kenties luonnonsuojelun vaikeus onkin juuri tässä.