Pajussa on potentiaalia

Kevät tuo mukanaan virpojat ja pajunkissat. Kissoistaan paju tunnetaan, mutta tunnetaanko se viljelykasvina ja raaka-aineena? Uusimpien tutkimusten mukaan pajussa olisi monenlaista potentiaalia. Pajun rakenne ja kemia taipuvat moneen. Pajun kasvatukseen ja ominaisuuksiin sekä niiden lupaamiin mahdollisuuksiin tekee katsauksen Luken tuore synteesiraportti, joka kokoaa tietoa yhteen eri näkökulmista.

Pajun huokoisesta puuaineesta tulee pyrolyysissä huokoista biohiiltä. Siinä sivussa saatavilla pyrolyysinesteillä voisi olla tulevaisuutta kasvinsuojeluaineina, joskin lupaprosessit ovat työläitä. Kuoresta saadaan pitkiä ja vahvoja kuitukimppuja. Kuoren kemia se vasta lupauksia antaakin!

Pajua on perinteisesti käytetty rohdoksena, jolla on kipua ja tulehdusta lievittävä vaikutus. Nyt on näytetty ihan tieteellisesti, että pajun kuoren uuteaineilla on virusten ja bakteerien kasvua estävä vaikutus – hyvä uutinen koronan kurittamassa maailmassa! Antiviraaliset kuidut suojaimissa, tekstiileissä ja pinnoissa voisivat auttaa torjumaan virusten uusia hyökkäyksiä. Entä voisiko pajuhake pitää kananpoikien jalat terveinä, kun turvetta ei enää riitä kuopsutteluun?

Kauemmas tulevaisuuteen voidaan visioida pajubiomassaa kokonaisvaltaisesti hyödyntävää biojalostamoa, mutta toistaiseksi kuitenkin puuttuvat prosessit, tuotteet, markkinat ja raaka-ainekin.

Lyhytkiertopajun kasvatus meillä Suomessa osataan hyvin, kiitos aiempien energiapajuprojektien. Tämä osaaminen voitaisiin tarvittaessa valjastaa tuottamaan biomassaa uudenlaisiin tarkoituksiin.

Kun pajuviljelmä perustetaan pellolle tai entiselle turvesuonpohjalle, alue pitää ensin muokata, kalkita ja lannoittaa pajulle sopivaksi. Myös pintakasvillisuus torjutaan etukäteen, yleensä kemiallisesti. Viljelyyn käytetään valittujen pajukloonien pistokkaita. Viljelmältä korjataan satoa 3–5 vuoden välein noin 20 vuoden ajan, minkä jälkeen se lopetetaan murskaamalla kannot. Kyse on siis voimaperäisestä viljelystä, jossa kaikki vaiheet on koneellistettu.

Pitää muistaa, että pajukaan ei kasva hyvin missä tahansa, vaan se tarvitsee oikeanlaisen kasvupaikan ja hoitoa kasvaakseen hyvin. Myös viljeltävän lajikkeen pitää olla kyseiselle kasvupaikalle ja ilmastoon sopiva sekä riittävän kestävä tauteja ja tuholaisia vastaan.

Pajunviljelyyn liittyy monenlaisia kustannuksia: lannoitteet, torjunta-aineet, pistokkaat, polttoaineet, koneet ja työvaiheet. Pajun kasvatus energiaksi ei lyö leiville nykyisillä viljelijätuilla ja polttohakkeen hinnalla. Puskista pitäisi saada paljon parempi hinta kuin polttohakkeesta nykyisin maksetaan. Jotain hyvin arvokasta pitäisi pajusta tiristää – ehkä hintakin silloin nousisi.

Varmuus pajujen kaupaksi saamisesta riittävään hintaan lisäisi viljelijöiden sitoutumista. Se parantaisi myös jalostavan yrityksen toimintaedellytyksiä. Kustannuksia alentaisi viljelmien koon kasvattaminen ja keskittäminen lähelle jalostuslaitosta, mikä mahdollistaisi tehokkaiden koneiden yhteiskäytön sekä korjuun ja logistiikan kehittämisen.

Jotain hyvin arvokasta pitäisi pajusta tiristää – ehkä hintakin silloin nousisi.

Lisäksi pajuviljelmien tuotosluvut pitäisi saada nousuun hoitamalla viljelmät hyvin. Käytännön viljelmillä päästään harvoin yhtä korkeisiin tuotoksiin kuin intensiivisesti hoidetut koeruudut lupaavat.

Jo neljänkymmenen vuoden takaisissa energiapajuprojekteissa suunnattiin katseet Pohjanmaan turpeennostoalueille – siellä sitä olisi sopivia kenttiä pajun kasvatukseen. Vaan eipä toteutunut se visio. Nopeakasvuiset pajut paleltuivat, ja ne, jotka eivät paleltuneet, eivät olleet riittävän nopeakasvuisia. Samassa tilanteessa ollaan edelleen. Noille alueille pitäisi kehittää omat kestävät lajikkeensa, jos Etelä-Suomessa pärjättäisiinkin ruotsalaisilla tuontilajikkeilla.

Voimaperäiseen viljelyyn lannoitteineen, torjunta-aineineen ja muokkauksineen liittyy väistämättä myös ympäristöhaittoja, mutta niistä on melko vähän tutkimustietoa. Toisaalta toiseen vaakakuppiin kertyy myös erilaisia ympäristöhyötyjä, joita paju voisi tarjota.

Luonnonpajukot ja pajuviljelmät ovat luonnon monimuotoisuuden kannalta kaksi eri asiaa. Luonnonpajukoissa pörrää monenlaista pölyttäjää keväisin ja muitakin hyönteisiä elää pajuilla paljon. Puumaiseksi kasvava raita se vasta onkin oikea monimuotoisuuden tyyssija tarjoten kodin ja ravintoa jopa lahopuulla eläville ötököille.

Pajuviljelmä puolestaan on yhdellä tai muutamalla pajukloonilla perustettu monokulttuuri. Jos se istutetaan keskelle yksipuolista maatalousmaisemaa, sekin voi toki lisätä monimuotoisuutta maisematasolla sekä tarjota ravintoa pölyttäjille.

Pajuviljelmä on yhdellä tai muutamalla pajukloonilla perustettu monokulttuuri.

Nopeakasvuinen paju nappaa hiiltäkin nopeasti. On arvioitu, että hetkellisesti paju voisi sitoa hiiltä saman verran kuin kasvupaikan turpeesta vapautuu. Nopeasti etu kuitenkin menetetään, kun pajun maanpäälliset osat korjataan muutaman vuoden välein. Sen jälkeen on merkitystä pajun tiheään juuristoon ja maaperään sitoutuvalla hiilellä.

Ja tietenkin, loppujen lopuksi ratkaisee pajusta tehtävien tuotteiden elinkaari. Jotain pitkäikäistä siitä pitäisi tehdä. Ilmakehän hiiltä voidaan toki punoa vaikka pajukoreihin, mutta isomman mittakaavan ratkaisuja kuitenkin tarvitaan.

Loppujen lopuksi ratkaisee pajusta tehtävien tuotteiden elinkaari. Jotain pitkäikäistä siitä pitäisi tehdä.

Kosteikkoviljelyä tutkitaan keinona vähentää turvemaiden hiilidioksidipäästöjä, ja pajua on ehdotettu yhdeksi kosteikkokasviksi. Pajut ovat kosteiden maiden kasveja luonnostaan, ja jotkut pajulajit mainitaan erityisen tulvankestävinä. Viihtyykö paju vuodet läpeensä lätäkössä, tuottaako se tarpeeksi biomassaa, ja miten on kosteikkoviljelyn kannattavuuden laita? Lähivuosina näihin kysymyksiin saadaan vastauksia muun muassa Luken koordinoimissa SOMPA ja TURINA-hankkeissa.

Maailmalta löytyy paljon esimerkkejä, joissa pajut torjuvat eroosiota. Tiheällä juuristollaan ne pitelevät maata paikallaan ja estävät sitä valumasta virtaan tai rankkasateen myötä rinnettä alas.

Saastuneiden maiden puhdistukseen pajuja voidaan myös käyttää: ne keräävät itseensä raskasmetalleja, eritoten kadmiumia, mutta silloin pajusta itsestään tulee ongelmajätettä. Jätevesistä ne voivat suodattaa typpeä ja fosforia esimerkiksi puhdistamon yhteyteen istutetulla valumakentällä. Kaupunkiympäristöön pajuistutukset tuovat tervetullutta monimuotoisuuttaja ja apua hulevesien hallintaan.

Pajujen taipuisista vesoista punotut korit mahdollistivat kaupankäynnin kehityksen ja tavaroiden kuljetuksen aina viime vuosisadan alkupuolelle asti.

Taipuuko paju myös osaksi tämän vuosisadan kestävää biokiertotaloutta? Tutkimusta ja kehittämistyötä tarvitaan joka tapauksessa vielä koko kasvatus- ja arvoketjun osalta, pajupelloista biojalostukseen.