Lehdot ovat monimuotoisuuden kannalta arvokkaimpia metsänkasvupaikkoja

Lehdoilla on suuri merkitys metsälajien elinympäristönä.  Suomen lehdot on tarkoitus saada lähivuosina entistä paremmin kartoille sekä selvittää niiden ekologista tilaa. Myös valtakunnan metsien inventoinnissa (VMI) lehdot luokitellaan entistä tarkemmin.

Luonnonvarakeskus (Luke) on kumppanina Tapio Oy:n pilottihankkeessa, jossa kartoitetaan Suomen talousmetsien lehdot sekä arvioidaan ja pisteytetään niiden hoitotarve. 

Kivennäismaan metsät jaetaan lehtoihin ja kangasmetsiin. Lehtoja ovat metsät, jotka ovat sukkessionsa loppuvaiheessakin runsasruohoiset, lähes varvuttomat ja vailla maajäkäliä. Sammalpeite voi olla monilajinen, muttei yleensä yhtenäinen. Pensaita voi olla runsaasti.

Lehtojen ruskomaannoksessa, eli maaperän pintakerroksessa, eloperäinen aines on sekoittunut kivennäismaahan mullaksi. Kangasmetsien podsolimaannokselle tyypillistä kerroksellisuutta ei voida niissä erottaa. Mullan mururakennetta pitää yllä maaperäeläimistö, joka on huomattavasti monipuolisempi kuin kangasmetsissä.

Lehtoja kehittyy paikoille, joissa peruskalliossakin on helposti rapautuvia kivilajeja kuten kalkkikiveä tai muita emäksisiä kivilajeja. Lehtoja voi kehittyä myös hienolajitteisille ja ravinteikkaille harjumaille. Lounais-Suomessa ja saaristossa tavataan myös moreeneihin sekoittuneena muinaiseen merenpohjaan kerrostuneista simpukan kuorista koostuvia kalkkikivialueita, mikä selittää runsasravinteisten lehtojen yleisyyden alueella.

Lehdot¬ ovat kangasmetsiä viljavampia kasvupaikkoja. Ne jaetaan kosteisiin, tuoreisiin ja kuiviin lehtoihin. Kukin näistä jaetaan vielä runsas- ja keskiravinteisiin, mutta varsinkin eri tavoin käsitellyissä lehdoissa jako on usein mahdotonta. Uudessa valtakunnan metsien inventoinnissa, VMI14:ssa erotellaankin vain kosteat, tuoreet ja kuivat lehdot.

Lehtojen kuusi päätyyppiryhmää jaetaan edelleen kymmeniin varsinaisiin lehtotyyppeihin. Lehtotyyppien tunnistamisella on merkitystä arvokkaiden elinympäristöjen rajauksessa sekä luonnonhoito- ja luonnonsuojelutoimia suunniteltaessa.

Lehtojen osuus kivennäismaiden pinta-alasta on Suomen eteläpuoliskossa nelisen prosenttia (n. 370 000 ha) ja pohjoispuoliskossa alle prosentin (n. 26 000 ha). Kosteita lehtoja on arvioitu olevan noin 30 %, tuoreita 60 % ja kuivia alle 10 % kaikista lehdoista.

Lehtojen puuntuotoskyky ja eliöstön monimuotoisuus ovat korkeita. Huolimatta lehtojen pienestä pinta-alasta, niiden merkitys metsälajien elinympäristönä on suuri. Maamme 2 667 uhanalaisesta eliölajista 833 lajia on metsälajeja, ja niistä lähes puolet (45 %) elää ensisijaisesti lehdoissa. Lehtolajeista lähes puolet on sieniä ja noin kolmasosa selkärangattomia eläimiä.

Jalot lehtipuut, esimerkiksi lehmus, vaahtera ja tammi, kasvavat hyvin Etelä-Suomen lehdoissa. Viime vuosikymmeninä merkittävä osa lehdoista on uudistettu päätehakkuun jälkeen kuuselle. Monimuotoisuuden kannalta lehtojen voimakasta kuusettumista tulisi välttää ainakin suojelluissa kohteissa. Suojeltuja lehtoja on viitisen prosenttia lehtojen pinta-alasta.

Ilmasto ja maaperä vaikuttavat yhdessä kasvillisuuteen. Etelään siirryttäessä edullinen ilmasto parantaa maaperäeliöiden toimintaedellytyksiä ja nopeuttaa ravinteiden kiertoa, mikä helpottaa lehtokasvillisuuden esiintymistä. Pohjoiseen mentäessä ravinteikkaan kallio- ja maaperän on kompensoitava ilmaston epäsuotuisaa vaikutusta, jotta lehtoja voisi ylipäätään esiintyä.

Noin 8 500–5 500 vuotta sitten vallitsi nykyisen Suomen alueella lämpökausi, jolloin vuoden keskilämpötilan on arvioitu olleen kaksi astetta nykyistä korkeampi. Lehdot olivat tuolloin nykyistä yleisempiä, mikä on paljastunut muun muassa puulajien siitepölydiagrammeista.

Lämpösummat ovat kasvaneet maassamme selvästi 1960-luvulta lähtien. Tällainen kehitys on eduksi lehtojen esiintymiselle.