Elämä leijonien kanssa Tansaniassa ja susien kanssa Suomessa koetaan yllättävän samanlaisena, mutta ongelmia hoidetaan täysin eri tavoin

Millaista on jakaa elinympäristö leijonien kanssa? Miten se eroaa ympäristön jakamisesta susien kanssa? Miten yhden lajin kanssa saatuja oppeja voidaan soveltaa ihmisen ja toisen suurpedon rinnakkaiseloon? Tätä maisteriopiskelija Loes Huibers yrittää selvittää. Aiemmin hän keskittyi leijoniin, kunnes matkusti Tansaniasta Suomeen tutkimaan talveksi ihmisiä ja susia.

18. Sen verran asukkaita on Suomessa neliökilometriä kohden (arvio vuodelta 2024). Alankomaissa, josta olen kotoisin, sama luku on 524 (arvio vuodelta 2024). Voit varmasti kuvitella, miten laajalta maa tuntuu. Ja vielä enemmän, koska matkustin Suomeen Dar es Salaamista. Se on Tansanian suurin kaupunki, jossa on enemmän asukkaita kuin koko Suomessa yhteensä.

Nimeni on Loes Huibers. Olen maisteriopiskelija Wageningenin yliopistossa metsän- ja luonnonsuojelun maisteriohjelmassa, opintolinjanani politiikka ja yhteiskunta. Matkustin Suomeen liittyäkseni erittäin kiinnostuneena ja uteliaana SusiLIFE-hankkeen tiimiin. Toimin seitsemällä eri alueella ympäri Suomea ja niiden ympäristössä: Evijärvellä, Helsingissä, Oulussa, Joensuussa, Haminassa, Seinäjoella ja Turussa. Työskentely näissä paikoissa oli osa maisterintutkintooni kuuluvaa työharjoittelua, joka kesti joulukuusta 2023 maaliskuuhun 2024.

Lähdin Tansaniaan samasta syystä kuin tulin Suomeen. Sisälläni on herännyt intohimo ympäristönsuojelua koskevia keskusteluja kohtaan ja halu oppia käsittelemään niitä ympäröivää voimakenttää! Sekä Suomessa että Tansaniassa ihmiset kohtaavat ekologisia, sosiaalisia ja taloudellisia haasteita, jotka liittyvät elämään suurpetojen kanssa.

Voisi sanoa, että rinnakkaiselo leijonien kanssa Pohjois-Tansaniassa (tarkemmin sanottuna Tarangire-Manyaran ekosysteemissä, joka on ekologinen käytävä) on melko samanlaista kuin rinnakkaiselo susien kanssa koko Suomessa. Ihmisillä on molemmista suurpedoista samanlainen kaksijakoinen ja ristiriitainen kuva. Toisaalta niitä arvostetaan ja kunnioitetaan suuresti, mutta toisaalta taas puhutaan eläinten aiheuttamista peloista ja haitoista.

Kuten suden kohdalla Suomessa, myös Tansaniassa suurin osa leijoniin liittyvistä konflikteista koskee pedon haavoittamia tai tappamia koti- ja tuotantoeläimiä. Olen kiertänyt kyselylomakkeiden kanssa 12 paikallisyhteisössä ja kysynyt kentällä työskenteleviltä ympäristönsuojelijoilta, mitä mieltä he ovat leijonien kohtaamisesta kylässään. Haastattelin neljää suojelualueiden hallinnosta vastaavaa henkilöä, olin yhteyksissä neljän kansalaisjärjestön kanssa ja työskentelin kahdeksan luonnonvaraisista eläimistä vastaavan metsänvartijan kanssa (joista osa kuului salametsästystä estäviin yksiköihin). Nämä ihmiset ovat tehneet yhden yhteisen havainnon: rinnakkaiselo leijonien kanssa on väistämätön itsestäänselvyys.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Nykyään Tansanian pohjoisosassa paimentolaiselämä vaihtuu pysyvämpään asutukseen. Menossa on siirtymä metsästyksestä ja keräilystä maataloustoimintaan. Lisäksi sekä ihmis- että leijonapopulaatio kasvaa, mikä tekee mahdottomaksi ajatuksen, että ihmiset ja villieläimet eivät jakaisi samoja maa-alueita. Kenttäväen mahdollisuudet käsitellä leijonan naapurina elämisen seurauksia ovat kuitenkin rajalliset.

Suojelualueiden läheisyydessä sijaitsevissa kylissä asuvien ihmisten ja leijonien sopusointuisen rinnakkaiselon kannalta tarkoituksenmukaisten ja monipuolisten vaihtoehtojen tutkimiseen suhtaudutaan avoimesti. Rinnakkaiselon tapojen tutkimista pidetään ensisijaisen tärkeänä, koska tämänhetkiseen tilanteeseen ollaan tyytymättömiä. Ihmiset kokevat, että hallitus arvostaa heitä vähemmän kuin leijonia – ja ehdottaa sen mukaisia toimia rinnakkaiselon aiheuttamien ongelmien ratkaisemiseksi.

Kyläläiset mainitsivat, että he kokevat tulevansa kuvatuiksi elinympäristön ”vihollisina”. Tunteet käyvät silminnähden kuumina. Monet vastaajat ilmaisivat tyytymättömyytensä siihen, että kyläläinen joutuu vankilaan, jos hän tappaa leijonan, kun taas leijonan aiheuttamista tuhoista saa vain pieniä korvauksia.

Tansanian nykyisen lakisääteisen leijonien tuotantoeläimille aiheuttamien vahinkojen korvausmenettelyn sanotaan olevan riittämätön korvaamaan tuhon aiheuttamaa tulonmenetystä. Kyläläiset korostavat, että heidän tulisi saada kunnolliset korvaukset. Tämä on yksi merkittävä ero ihmisen ja suden väliseen tilanteeseen Suomessa, sillä Suomessa asianmukaiset korvaukset ovat tosiasia. Toinen merkittävä ero on se, että Suomessa on olemassa (valtiolliset) rakenteet, joiden avulla on mahdollista hallita ihmisten ja susien rinnakkaiseloa. Tansaniassa näin ei ole.

Tansaniassa useimmat aloitteet tulevat kansalaisjärjestöiltä. Ne keskittyvät tarjoamaan tietoa (tietoa siitä, mitä leijonan kohdatessa kannattaa tehdä, kehen ottaa yhteyttä ja mistä hakea apua), työkaluja (vahvennettuja aitoja, vahtikoiria ja pelotteluvälineitä tuotantoeläinten menettämisen estämiseksi) sekä turvaverkkoja (partiointia, yhteystietoja ja opastusta paikan päällä konfliktien jälkeen). Esimerkkejä valtion viranomaisten toimista, joilla kyläläisten asenne pidetään suopeana, ovat sopimuksiin sitoutumisen palkitseminen (vaikka juhlat onnistuneen sadonkorjuun jälkeen) ja hautajaisavustukset (useimmiten tarkoituksena osoittaa myötätuntoa menetyksen kohdanneille).

Kuten esimerkit osoittavat, pelkkä lyhytnäköinen panostus konfliktinhallintaan pitkäaikaisen konfliktinratkaisun asemesta koetaan riittämättömäksi. Kyläläisten ja kansalaisjärjestöjen mukaan Tarangire-Manyaran ekosysteemin nykyisestä suojeluohjelmasta puuttuu se, että paikallisyhteisöt voisivat osallistua siihen demokraattisesti. Kuten SusiLIFE osoittaa susien kohdalla, demokraattinen osallistuminen voi olla hedelmällistä. Olen saanut kokea tämän omakohtaisesti!

Ensimmäisen SusiLIFE-harjoitteluviikkoni aihe oli suurpetojen seuranta kentällä. Se tarkoitti suurpetojen – pääasiassa susien – jälkien seuraamista lumessa ja samanaikaista DNA-näytteiden keräämistä. Myös susilauman kokoa ja yksilöiden sukupuolta ja ikää arvioitiin. Apua saimme koulutetuilta vapaaehtoisilta (petoyhdyshenkilöiltä), jotka myös tarjosivat nokipannukahvia. Hanke yhdistää toimijat susikannan hoidon eri osa-alueilta.

Kenttätyöhön kuului ajamista, kävelemistä ja hiihtämistä Länsi-Suomen syrjäisten alueiden kauniissa talvisissa metsissä. Eikä pidä unohtaa monia ajatuksia herättäviä ja käytännönläheisiä keskusteluja muun muassa siitä, mitä suden kannanhoidossa nykyään kannattaa ja ei kannata tehdä, asiaan liittyvistä päätöksentekoprosesseista ja sidosryhmistä. Jännittävää ja opettavaista, sanoisin! Harjoittelu alkoi ”jalat savessa”, kuten hollantilainen sanonta kuuluu. Vapaasti käännettynä suomenkielinen versio olisi kai ”jalat kinoksessa”. 😉

Olen nauttinut harjoittelustani ja oppinut paljon! Ensikosketus SusiLIFEen, hankkeessa toimiviin ihmisiin ja Suomen luontoon on ollut kiehtova. Seuraavaksi haluan lisää syventäviä, laajentavia ja silmiä avaavia kokemuksia.

Hanke tarjosi minulle mahdollisuuden syventyä ihmisen ja luonnonvaraisten eläinten rinnakkaiseloon sekä siihen liittyviin ihmisten välisiin ulottuvuuksiin. Kiitos!

Iloisin terveisin,
Loes

Kuvat © Loes Huibers