Arvonmääritys sujuvoittaa vapaaehtoisia vaellusesteiden poistoja

Vaellusesteet poistuvat Suomessa kiihtyvällä tahdilla. On arvioitu, että menestyksen takana olisi valtion avokäteinen rahoitus. Vaelluskalojen elvyttämisohjelma NOUSU on todella avannut sähköntuotannossa olevien voimaloiden eläkeputken. Ylisuuret korvaukset eivät kuitenkaan ole onnistumisten takana. Eikä myöskään se, että voimayhtiöiden ympäristövelvoitteita olisi maksettu niiden puolesta. Mikä sitten selittää tätä?

Vaelluskalojen elvyttämisohjelma NOUSUlla on selvä tehtävä: Miten saadaan 15 miljoonan suuruisella valtion rahoituksella ja vähintäänkin samansuuruisella erikseen kerättävällä yksityisellä rahoituksella niin paljon ekologisesti merkittäviä virtavesiä vapaaksi kuin mahdollista. Työhön on palkattu määräaikainen koordinaattori, Matti Vaittinen, sekä kolme aluekoordinaattoria ELY-keskuksiin. Hallitusohjelmaan nojaava tehtävänanto ja resurssointi ovat siis selkeät.

Potentiaalisia kohteita on nyt pöydällä nelisenkymmentä. Kohteita ovat ehdottaneet voimayhtiöt, ELY:t, WWF ja erilaiset paikallistoimijat. Mahdollisten kohteiden ekologisten vaikutusten toisessa ääripäässä ovat kansallisen kalatiestrategian kärkikohteisiin kuuluvat Virtaankosken ja Kuusamon luontobrändin viimeistelevän Kuusinkijoen avaaminen. Toisessa päässä on vedenlaadultaan heikkoja ja useiden nousuesteiden välisiä kohteita. Nämä joet kaipaisivat kipeästi kunnostuksia, mutta eivät ehkä ensimmäisenä voimalan poistoa. Vuodessa ehtii poistaa joka tapauksessa vain tietyn määrän, joten on tärkeä löytää oikea priorisointijärjestys. Järjestykseen vaikuttavat ekologisten arvojen lisäksi se, miten valmiita omistajat ovat neuvottelemaan voimalasta luopumisesta.

Ekologisten, taloudellisten ja virkistyskäyttöhyötyjen hintana ovat voimalan tai voimalapadon poistamisen ja kosken ennallistamisen kustannukset. Voimayhtiölle maksettava luopumiskorvaus on yksi kustannuserä. Tähän kompensaatioon ei ole yksikäsitteistä lakisääteistä sapluunaa. Mikäli seurattaisiin Vesilain mukaista vesivoiman arvoon perustuvaa kompensaatiota (vähintään 20 vuoden tuotto sähkön myynnistä), hankkeen rahat olisivat loppuneet jo nyt toteutuksessa olevien kohteiden jälkeen.

NOUSU-ohjelma onkin lähestynyt tilannetta vapaaehtoisina voimalakauppoina. Voimalan arvo kauppakohteena muodostuu sen kyvystä tuottaa tulevaisuudessa omistajilleen voittoa korvauksena sijoitetusta pääomasta. Sähköntuotannosta saa myyntituloja, voimalan pyörittämiseen kuuluu tiettyjä kiinteitä, tuotannosta riippumattomia vuosikustannuksia ja aika ajoin eteen tulee massiivisia investointikustannuksia. Näistä muodostuu tulevaisuuteen ulottuva tuottojen ja kustannusten polku, jonka arvo voidaan laskea diskonttaamalla tuotot ja kulut ja laskemalla nämä yhteen. Tätä tarkoitusta varten on Lukessa laadittu laskuri. Se ei kerro lopullista kauppasummaa, mutta sillä haarukoitu nettonykyarvo muodostaa yhteisen kielen neuvotteluihin. Neuvotteluissa on keskusteltu laskuria auki pitäen ja siihen lukuja syöttäen. Itse olen toiminut neuvotteluissa koneenkäyttäjänä.

Kolmea kustannuksiin ja niiden jakautumiseen liittyvää asiaa korostan NOUSU-ohjelman prosessissa:

1. Yhtiö kohtaa joka tapauksessa ympäristövelvoitteiden kustannukset

Kun voimalan arvoa määritellään, kalatieinvestointien, ylläpidon ja seurannan sekä mahdollisten istutusvelvoitteiden kustannukset ovat laskelmissa mukana. Ne laskevat voimalan arvoa. Ympäristövelvoitteita ei siis makseta voimaloille valtion rahoilla, eikä voimala pääse välttämään niitä NOUSU-ohjelman kautta. Mikäli voimalan nettonykyarvo olisi esimerkiksi kaksi miljoonaa ilman tulevia kalatieinvestointeja ja miljoonan niiden kanssa, NOUSU-ohjelma lähtisi kauppahinnassa tuosta miljoonasta. Yhtiö siis tosiasiallisesti maksaa ympäristövelvoitteiden kustannukset, vaikkei niitä toteutakaan, vaan valitsee purun. Jotkin hankkeet eivät ole siirtyneet prosessiin, koska tarjottu hinta ei ole ollut voimalalle riittävä. Tämä on merkki siitä, että tapa arvioida kauppahintaa on onnistunut. Hinnanmuodostuksen haarukointiprosessi on kaikille sama, osa tarttuu tarjoukseen, osa ei. Jos kaikki hyväksyisivät tarjoukset, systeemi olisi liian avokätinen. Joskus pelkästään liiketaloudelliset ja ympäristölliset investointitarpeet vievät voimalan nettonykyarvon pakkaselle. Tällöin NOUSUn rooliksi jää rahoittaa padon purkua ja joen ennallistamista.

2. Pieni voi olla kannattava

On totta, että pienvesivoima ei ole kansallisen sähköntuotannon kannalta merkittävää. Mutta toisaalta aika harva yksittäinen autokorjaamo tai kivenmurskaamo tai remonttifirma on omalle toimialalleen kansallisesti merkittävä. Silti ne voivat olla kannattavia ja omistajiensa taloudelle tärkeitä. Pieni voimala voi olla hyvinkin kannattava, varsinkin mikäli sen pitkäikäiset laitteet ovat uusia. Näin ollen jonkinlainen kompensaatio voimaloista tulee maksettavaksi.

3. NOUSU on tehokas vipu

Valtion osuus yksittäisen Nousu-kohteen kokonaiskustannuksista on lähtökohtaisesti enintään 50 prosenttia. Loput kerätään yksityisiltä, säätiöiltä, ympäristöjärjestöiltä, kunnilta ja muilta ei-valtiollisilta toimijoilta. Mitä jos tätä ohjelmaa ei olisi? Ajatellaan, että yksityinen konklaavi keräisi rahat ja ostaisi voimalan joen avaamista varten. Hinnaksi muodostuisi lähtökohtaisesti sama kuin NOUSUssa, nettonykyarvon mukainen. Tämän jälkeen olisi hyvin todennäköistä ja suotavaa, että valtio tulisi mukaan kustantamaan uomassa tehtäviä kunnostustöitä, padonpurkua jne.

Tällaisessa kuvitteellisessa hankekokonaisuudessakin valtio kattaisi lopulta myös leijonanosan kokonaiskustannuksista. Voimalan hinta on tyypillisesti alle puolet hankkeen kokonaiskustannuksista. Hankekokonaisuus olisi siis NOUSU-ohjelman kaltainen siinä, miten sen kustannukset lopulta jakaantuisivat valtion ja yksityisten toimijoiden kesken. Mutta NOUSU-ohjelman lähestymistavalla saadaan vivuttua tehokkaammin sekä patoja nurin että yksityistä rahaa sitä tekemään.