Aktiiviset tilat hyötyisivät hehtaaritukien leikkauksesta ja riskienhallintatuesta

Viime aikoina maataloustukien kohdentamisesta on käyty vilkasta keskustelua. Yksi esiin noussut näkemys on, että tuet tulisi suunnata yksinomaan aktiiviseen ruoantuotantoon. Toisten mielestä myös muut maankäytön muodot, kuten viljelykierto, luonnon monimuotoisuuden ylläpito ja hiilensidonta, ansaitsevat tukea, vaikka ne eivät tuota suoraan elintarvikkeita. 

Keskustelu on tarpeen – etenkin nyt, kun huoltovarmuus, ruokaturva ja elintarvikeviennin kasvattaminen ovat nousseet keskeisiksi tavoitteiksi niin hallitusohjelmassa kuin laajemminkin yhteiskunnassa. Samalla on kuitenkin syytä varoa, ettei tuen suuntaaminen aktiivituotantoon johda uusiin ongelmiin.  

Yksi riski on se, että keinotekoiset ja monimutkaiset määritelmät ”aktiivitilasta” lisäävät hallinnollisia taakkaa ja byrokratiaa ilman että itse tuotanto tehostuu tai huoltovarmuus paranee. Lisäksi monimutkainen sääntely voi ohjata toimijoita kiertämään sääntöjä.  

Rajanveto aktiivisesti viljeltyjen ja ruoantuotannon ulkopuolella olevien peltojen välillä ei ole aina yksiselitteistä: miten huomioidaan viljelykierto, luonnon monimuotoisuus tai maaperän hoito, jotka voivat edellyttää välivuosia tuotannossa?  

Tukipolitiikan tulisi tukea koko ruokajärjestelmän kestävyyttä, ei vain yksittäisiä tavoitteita. Rajanveto aktiivisesti viljeltyjen ja ruoantuotannon ulkopuolella olevien peltojen välillä ei ole aina yksiselitteistä: miten huomioidaan viljelykierto, luonnon monimuotoisuus tai maaperän hoito, jotka voivat edellyttää välivuosia tuotannossa?  

Hehtaaritukien korkea taso haittaa aktiivituotantoa 

Tukien maksamisen viljelemättömille pelloille nähdään vähentävän pellon tarjontaa ja nostavan sen hintaa, mikä vaikeuttaa aktiivisten yrittäjien toimintaa ja investointeja. Tämä on tärkeä huomio, mutta on syytä tunnistaa, että tuet nostavat pellon hintaa myös silloin, kun ne kohdistuvat aktiiviseen viljelyyn. Tukirahat kapitalisoituvat maan arvoon, mikä vaikeuttaa erityisesti nuorten ja kasvavien tilojen mahdollisuuksia hankkia lisämaata. 

Tiukempi ”aktiivitilan” määrittely ei ratkaisisi tätä ongelmaa. Jos useampi tila kilpailee samasta peltohehtaarista, tukien maksaminen nostaa pellon hintaa – riippumatta siitä, miten tuet kohdennetaan. Myöskään muodolliset rajat, kuten myyntitulo- tai aktiivisuusvaatimukset eivät ole aukottomia: ne voidaan ohittaa yhdistämällä kaksi tilaa yhdeksi toimijaksi. 

Jos useampi tila kilpailee samasta peltohehtaarista, tukien maksaminen nostaa pellon hintaa – riippumatta siitä, miten tuet kohdennetaan.

Esimerkiksi Keski-Euroopassa tukikatot ovat johtaneet tilojen pilkkomiseen pienempiin yksiköihin osakeyhtiöjärjestelyin: muodollisesti erillisiin, mutta tosiasiallisesti saman omistajan hallinnassa oleviin yksiköihin. Jos järjestelyn tuomat lisätuet ylittävät sen kustannukset, kannustin tukikiertoon säilyy. Siksi pelkkä määritelmämuutos ei tuo suurta muutosta peltomarkkinoihin. 

Hehtaaritukien leikkaus tukisi kannattavaa tuotantoa  

Yksi harvemmin esillä ollut näkökulma on, että aktiiviset ruoantuotantotilat hyötyisivät keskipitkällä aikavälillä hehtaaritukien tason laskemisesta. Tukiin liittyvä maanarvon nousu voisi taittua, mikä laskisi peltomaan hintoja ja mahdollistaisi kannattaville tiloille laajentumisen edullisemmin ja vähemmällä velalla. Tämä parantaisi maatalouden kannattavuutta ja koko ruokajärjestelmän tehokkuutta.  

Yksi mahdollisuus uudistaa tukirakennetta olisi irrottaa osa kansallisesta luonnonhaittakorvauksesta suoraan peltopinta-alasta – eli maksaa se viljelijälle henkilökohtaisena tukena tietyn siirtymäkauden ajan, ilman että se kytkeytyy tiettyihin lohkoihin. Näin tuki ei enää vaikuttaisi suoraan pellon arvoon. Alhaisempi hehtaarituki voisi hillitä viljan ylituotantoa ja auttaa tasapainottamaan markkinoita, joissa hintataso on pitkään ollut tuottajalle epäedullinen. Näin tukipolitiikan muutos voisi osaltaan vahvistaa markkinalähtöistä kannattavuutta. 

Poliittista hyväksyttävyyttä tällaiselle muutokselle voitaisiin lisätä maksamalla henkilökohtaista korvausta useamman vuoden ajan, jolloin muutos olisi viljelijälle taloudellisesti houkuttelevampi.  

Riskienhallintatuki kohdistuisi aktiivituotantoon 

Toinen käyttökelpoinen ja konkreettinen tapa suunnata tukia nimenomaan ruoantuotantoon olisi riskienhallinnan tukeminen. EU:n komission heinäkuussa julkaisema CAP-budjettiesitys mahdollistaa jäsenmaille aiempaa laajemmat riskienhallintatoimet. Tätä mahdollisuutta voisi hyödyntää myös Suomessa. 

Tukemalla sato-, tulo- tai tautivakuutuksia voitaisiin kohdistaa tukia suoraan tiloille, joilla on todellista tuotantoa ja siihen liittyviä riskejä. Tilat, joilla ei ole kaupallista toimintaa, eivät voisi näistä tuista hyötyä. Tällainen malli suuntaisi tukia tehokkaasti ja automaattisesti aktiivitiloille ilman raskasta hallinnollista määrittelyä.