VMI summaa metsiä koskevat valinnat ja niiden seuraukset

Metsiemme rakenne on summa kaikista niistä valinnoista, joita metsissä on tehty viimeisen sadan vuoden aikana ja kauemminkin. Jo ammoin tehdyt valinnat ja ratkaisut näkyvät puuston määrässä, metsien rakenteessa, puulajikoostumuksessa ja metsien monimuotoisuudessa.

Valtakunnan metsien inventoinnissa seurataan yli sataa eri muuttujaa, jotka kuvaavat monipuolisesti metsien kasvupaikkoja, omistussuhteita, käyttötapoja, puuston määrää ja rakennetta sekä monimuotoisuuteen vaikuttavia rakennepiirteitä. Jatkuvasti monipuolistuva tietosisältö mahdollistaa aina vain kattavamman analyysin metsien käytön kestävyydestä.

Metsien käsittelyn iso murros oli vuoden 1948 harsintajulkilausuma.

”Valtava pääosa metsistä ja erityisesti hakamaaluontoisista metsistä on normaalista harvempia, epäsäännöllisesti harvennettuja ja hakattuja, melkoisilla aloilla puulaji ei ole edullisin j.n.e.” totesi Yrjö Ilvessalo raportoidessaan ensimmäisen inventoinnin (1921–1924) tuloksia.

Harvapuustoiset metsät olivat osittain seurausta harsintahakkuista, joissa poistettaviksi valittiin suuri osa kookkaimmista ja laadukkaimmista puista. Metsiä käytettiin edelleen yleisesti karjanlaitumina varsinkin Etelä- ja Itä-Suomen parhailla metsänkasvatusalueilla. Lisäksi metsiä olivat heikentäneet kaskeaminen ja tervanpoltto sekä niihin liittyvät metsäpalot, joiden vaikutus oli vielä nähtävissä, vaikka nämä vuosisatoja vanhat käyttömuodot olivat vähitellen loppuneet jo 1900-luvun alussa.

Metsien käsittelyssä iso murros oli vuoden 1948 harsintajulkilausuma, jonka jälkeen harsintahakkuisiin perustuva metsänhoito korvautui vähitellen tasaikäisrakenteisella metsänkasvatuksella joko uudistamalla luontaisesti tai avohakkuun jälkeen istuttamalla tai kylvämällä. Metsänhoidon muutos nähdään nykymetsien puuston keskitilavuudessa hehtaaria kohden, joka on noin 50 % suurempi kuin 1950-luvun alussa.

Puuston kokonaistilavuus on 1970-luvulta kasvanut lähes miljardilla kuutiometrillä ja vuotuinen kasvu noin 50 miljoonalla kuutiometrillä.

Länsivientiä harjoittava metsäteollisuus oli sotien jälkeisinä vuosikymmeninä yleisilmeeltään maatalousvaltaisen Suomen tärkein valuuttatulojen kerryttäjä. Puuston kokonaispoistuma ylitti muutamana vuonna 1950- ja 1960-luvun taitteessa inventoinnissa arvioidun metsien vuotuisen kasvun.

Tämän kehityksen jatkuminen olisi vaarantanut metsäteollisuuden raaka-ainehuollon, joten silloin nähtiin tärkeäksi intensiivisesti lisätä puuston kasvua ja määrää. Kehitystä tuettiin monilla kansallisilla tehostamisohjelmilla. Puuston kokonaistilavuus onkin 1970-luvulta kasvanut lähes miljardilla kuutiometrillä ja vuotuinen kasvu noin 50 miljoonalla kuutiometrillä.

Tehostuksen nimissä ojituksia tehtiin runsaasti, ja ojitukset selittävät osaltaan 1970-luvun jälkeen tapahtunutta puuston kasvunlisäystä. Nousua selittävät myös vajaapuustoisten metsien vähentäminen, puuston ikäluokkarakenteen muutokset, kehittyneet metsänviljelytekniikat ja -materiaalit sekä lämpenevä ilmasto.

Harvennuspinta-alat ovat kasvaneet viime vuosikymmeninä. Niiden avulla saadaan teollisuuden tarvitsemaan kuitupuuta vaarantamatta metsien tulevaa kasvua. Menneinä vuosikymmeninä puuston kasvua pyrittiin lisäämään myös lannoituksella ja voimaperäisellä maanmuokkauksella, näistä lannoitus on jälleen hieman yleistymässä.

Monimuotoisuuden näkökulmasta lahopuun mittaukset alkoivat yhdeksännessä VMI:ssä vuonna 1996.

Vastareaktiona metsätalouden tehostumiselle ja sen myötä metsäluonnossa tapahtuneille muutoksille ympäristö ja luontoarvot alkoivat nousta esille metsäkeskustelussa. 1980-luvulla huolena olivat erityisesti happosateet ja puiden kuolemiset, ja inventoinnissa alettiin seurata esimerkiksi puiden harsuuntumista. Harsuuntumismittaukset olivat kuitenkin subjektiivisia ja virhealttiita, joten niiden seuranta myöhemmin lopetettiin hyödyttömänä.

Metsien monimuotoisuutta ei pyritty lainkaan arvioimaan ensimmäisissä inventoinneissa. Monimuotoisuudelle tärkeän lahopuun määrän sijaan oltiin kiinnostuneita käyttökelpoisen puun määrästä. Kuolleista puista mitattiin vain ne, jotka olivat käyttökelpoisia vähintään polttopuuksi. Tämäkin mittaustieto kertoo kuolleen puun määrän kehityksestä pidemmällä aikavälillä: Etelä-Suomessa (vähintään polttopuuksi kelpaavaa) kuollutta puuta on nyt yli kaksinkertaisesti 1930-luvun tilanteeseen verrattuna, Pohjois-Suomessakin on lisäystä 1960–80-lukuihin verrattuna. Monimuotoisuuden näkökulmasta lahopuun mittaukset alkoivat yhdeksännessä VMI:ssä vuonna 1996.

Tasaikäisrakenteisella metsänkasvatuksella on viimeisen puolen vuosisadan aikana saatu aikaan merkittävä lisäys sekä puuston määrässä että kasvussa. Tehostumisella on kuitenkin ollut myös hintansa.

Tasaikäisrakenteisella metsänkasvatuksella on viimeisen puolen vuosisadan aikana saatu aikaan merkittävä lisäys sekä puuston määrässä että kasvussa. Tehostumisella on kuitenkin ollut myös hintansa. Viljelymetsien puuston rakenne on tasaisempi ja kasvillisuus yksipuolisempaa kuin aiempien metsänkäsittelyjen seurauksena muotoutuneissa metsissä, mikä on heikentänyt joidenkin kasvi- ja eläinlajien elinympäristöjä.

Muista toimenpiteistä erityisesti soiden ojituksilla on ollut vaikutusta vesistöjen kuntoon. Pienialaiset arvokkaat luontokohteet nauttivat nykyisin lain suojaa ja ne tunnistetaan paremmin kuin ennen säädösten voimaantuloa, jolloin kaavamainen metsien käsittely saattoi vahingoittaa niitä.

VMI:ssä tunnistetuista metsätuhoista merkittävimpiä ovat toistaiseksi olleet lumi-, myrsky- ja hirvituhot. Tilanne saattaa olla muuttumassa, sillä lämpenevän ilmaston myötä maahamme uhkaa levitä vakavia metsätuhoja aiheuttavia hyönteislajeja sekä kasvitauteja, mikä tekee tuhojen seurannasta VMI:ssä entistäkin tärkeämpää.

Lisääntyvät riskit vaikuttavat myös valintojemme kautta: hirvituhoille alttiin männyn istutus on vähentynyt radikaalisti, ja kuusen istutus vastaavasti lisääntynyt. Kuusimetsät siis yleistyvät tulevaisuudessa, vaikka juuri kuusi on ilmastomuutoksen kannalta riskialttein valinta, eikä kuusettuva luonto liioin ole myöskään monimuotoisuuden kannalta toivottava kehityskulku.

Metsänhoito on muuttumassa vuonna 2014 voimaantulleiden metsälain muutosten mahdollistaessa vaihtelevammat käsittelytavat. Jatkuvapeitteinen metsänkasvatus yleistynee, mutta myös tasaikäiskasvatuksessa käytetään aiemman alaharvennuksen ohella muitakin poistettavien puiden valintatapoja. Metsien kasvun ylläpitäminen vaatii jatkossakin intensiivistä metsänhoitoa, mikä ei ole itsestäänselvyys. Taimikonhoidon ja ensiharvennuksen rästit ovat 1980-luvulta lähtien jatkuvasti lisääntyneet, vasta viimeaikojen vilkkaina hakkuuvuosina ensiharvennusrästit ovat vähentyneet.

Suomen nykymetsät heijastavat kaikkien metsänomistajiemme, mutta myös aiempien omistajapolvien valintoja. Vastaavasti tämän päivän valintojen vaikutukset näkyvät metsiemme rakenteessa vielä sadan vuoden päästä. VMI:n mittaukset tehdään nykyisin suurimmaksi osaksi pysyviltä koealoilta. Tulevaisuudessa pysyvät koealat pystyvät kertomaan meille yhä tarkemmin tekemiemme valintojen ja metsien rakenteen sekä taloudellisen, ekologisen ja sosiaalisen kestävyyden yhteyden.