Metsät ja ilmastonmuutos – kun vaikutukset voi nähdä omin silmin

Ilmastonmuutoksen vaikutusten konkretisointi on fiksua. Se, että voit vielä hiihtää ja että meri ei ole niellyt rantahuvilaasi, ei tarkoita, etteikö ilmastomuutoksen vaikutuksia pystyisi näkemään. Tutkijan silmin ne näkyvät etenkin metsissä tapahtuneissa muutoksissa.

Tulee talvia, jolloin lunta riittää. Kuitenkin yhä useammin tulee talvia, jolloin maa ei routaannu. Tämä yhdessä kuumien ja kuivien kesien kanssa on oleellista metsätuhojen kannalta. Eurooppa on 2000-luvulla kärsinyt ennennäkemättömän suurista kirjanpainajatuhoista. Suomi on selvinnyt vähällä, sillä lämpenemisestä huolimatta ilmastomme on kirjanpainajan massaepidemioita ajatellen viileä. Vaikka Keski-Euroopan kaltaiset suurtuhot ovat meille vielä kauhuskenaarioita, eivätkä lähitulevaisuutta, ennakointi ja varautuminen tulee sananmukaisesta tehdä ajoissa.

Etelä-Ruotsissa on pelkästään viime vuosina hakattu kirjanpainajan tuhoamaa puustoa enemmän kuin Suomessa koko 2000-luvulla. Ongelman voidaan siis sanoa koputtelevan meidänkin oveamme. Suomessa kirjanpainajatuhon laukaisee lähes poikkeuksetta aikaisempi abioottinen tuho. Lumen katkomat, myrskyn kaatamat tai kuivuuden stressaamat kuuset tarjoavat kirjanpainajalle lisääntymisalustan, jonka turvin populaatio voi kasvaa niin suureksi, että terveidenkin kuusten tappaminen onnistuu. Eli, mitä enemmän on heikentyneitä puita, sitä suurempi on kirjanpainajatuhojen riski.

Roudaton maa altistaa pintajuuriset kuuset tuulituhoille, samoin kuin kuiva ja kuuma kesä altistaa ne kuivuusstressille. Kaikki tämä sataa kirjanpainajien laariin. Metsäkeskuksen tuhohakkuuilmoitukset sekä Luonnonvarakeskuksen feromoniseuranta osoittavat syy-seuraussuhteet selvästi: kirjanpainajakannat kasvavat ja tuhot lisääntyvät lämpiminä vuosina merkittävästi. Ja kyllä, tämän voi havaita metsissä omin silmin. Nykyään huomattavasti helpommin kuin 50 vuotta sitten.

Maineikas Uuno Saalas totesi vuonna 1949 julkaistussa merkkiteoksessaan Suomen Metsähyönteiset näin havununnasta: ”– – vakituista jalansijaa laji ei ole meillä ainakaan toistaiseksi saanut. Silti ei ole aivan mahdotonta, että se joskus voisi täälläkin esiintyä runsaslukuisena ja vahingollisena”. Laji on sekä runsastunut että levinnyt pohjoisemmaksi 2000-luvulla. Luken tutkijat ovat feromoniseurannan perusteella arvioineet lajin muodostavan paikallispopulaatioita pitkin Etelä-Suomea. Tuholainen se ei ole, mutta sen leviäminen on taas yksi omin silmin todettava ilmiö.

Ihmisellä on taipumus tehdä virheitä. Niiden toistamisenkin kanssa olemme varsin ansioituneita. Saksan kirjanpainajatuhojen takana on monta ilmastoon liittyvää syytä. Yksi tekijä on lisäksi ollut kuusen laaja-alainen istuttaminen kasvupaikoille, joille se ei luontaisesti kuulu. Kuuset stressaantuivat kuivuusjaksojen aikana, jolloin pöytä oli katettu kirjanpainajalle: heikentyneitä kuusia aina horisonttiin asti.

Nyt ympäri Eurooppaa käydään keskustelua – ja jopa säädetään lakeja – kuusten käyttämisestä vain sille luontaisilla alueilla. Riskialtteimmille alueille kuusia ei pitäisi istuttaa lainkaan, koska niillä ei tässä tuhotilanteessa ole mahdollisuutta selvitä isoiksi puiksi. Vanha viisaus ”oikea puu oikealle kasvupaikalle” iski päin metsänhoitajain näköä, pienen kaarnakuoriaisen muodossa.

Suomessakin sekametsien kasvattaminen nähdään yhtenä osana metsien sopeuttamista, etenkin alueilla, joilla sekametsää tapaa luontaisestikin syntyä. Tämä on täysin perusteltua niin metsien terveyden ja monimuotoisuuden kuin sijoitussalkun hajauttamisenkin kannalta. Euroopan hyönteistuhojen suurimmat kuolleisuusluvut on mitattu puhtaissa, yhden puulajin kuusikoissa. Tämä pätee sekä havununnaan että kirjanpainajaan.

Sekametsien tiellä seisovat vanhat käsitykset ”roskapuusta”. Lisäksi etenkin osassa Lounais-Suomea tiheät hirvieläinkannat vaikeuttavat sekametsien kasvattamista, mikä johtaa kuusen suosimiseen. Myös kuusen kantohinta voi houkuttaa. Tuhopuusta ei kuitenkaan tukkia revitä. Tähän asti nähdyn perusteella asetelma on nurinkurinen, sillä metsätuhotilanne ei tästä helpotu, ja meillä juuri kuusi on  ilmastonmuutoksesta eniten kärsivä puulaji.

Muistutan lopuksi, että puiden kuoleminen johtaa lahopuun syntyyn. Se on normaalia metsien dynamiikkaa, jota ilman metsä ei eläisi. Tuhosta puhutaan vasta, kun ilmiölle laitetaan hintalappu, ja kun se on ihmisvinkkelistä katsoen tarpeeksi laaja-alainen ja merkittävä.

Mikäli ajamme metsiemme monimuotoisuuden alas, esimerkiksi riisumalla ne lahopuusta, aiheutamme niille itse äkillisemmän tuhon kuin lämpenevä ilmasto.

Monimuotoisessa metsässä on runsaasti tuholaiskantoja hillitseviä loispistiäisiä ja petokuoriaisia, joista moni on riippuvainen lahopuusta. Missä määrin voimme kasvattaa näiden meille hyödyllisten hyönteisten kantoja esimerkiksi lahopuuta lisäämällä ja missä määrin voimme ylipäätään lisätä metsien iskunottokykyä pitämällä huolta niiden monimuotoisuudesta. Nämä ovat molemmat yhtä ajankohtaisia kysymyksiä kuin ilmastonmuutoksen vaikutukset. Kysymyksiä yhdistää se, että ne olisi syytä ratkoa pian. Eteläisten naapuriemme esimerkkien valossa tiedämme kyllä miksi.

Havununnan esiintyminen ja runsaus Suomessa – vuonna 2019 toteutettuun feromoniseurantaan perustuenLuke.fi: Luonnonvarakeskus aloittaa varautumissuunnitelman laadinnan laaja-alaisten kirjanpainajatuhojen varaltaEcological Processes: Experimental evidence on biodiversity impacts of variable retention forestry, prescribed burning, and deadwood manipulation in FennoscandiaSilva Fennica: Forests of Finland 2014–2018 and their development 1921–2018