Lohikalojen lapamatotartunnat yhteydessä ravintoon, kuntoon ja kasvuun
Kolmetoista vuotta jatkunut tutkimus Inarijärveltä osoittaa, että lohikaloissa esiintyvien lapamatojen aiheuttamien loisrakkuloiden määrä on tiiviissä yhteydessä kalojen ravintoon, kasvuun ja elinympäristöön. Tutkimus tarjoaa uutta tietoa kalakantojen hoidolle ja kalastukselle.
Tutkimuksessa havaittiin, että lapamatoinfektiot ovat yleisiä sekä nieriöillä että taimenilla, mutta loismäärät ovat kuitenkin viime vuosina vähentyneet. Suurikokoisilla kaloilla loisia oli keskimäärin enemmän kuin pienillä.
Lisäksi kalojen ruokavalio osoittautui ratkaisevaksi. Erityisesti kolmi- ja kymmenpiikkiä syövät petokalat saivat lapamatotartunnan herkimmin, sillä lapamadot käyttävät kyseisiä lajeja väli-isäntinä. Sen sijaan kalat, jotka olivat hyväkuntoisia, kasvoivat nopeasti tai söivät muuta kuin piikkikalaa, muun muassa muikkua ja siikaa, kantoivat vähemmän loisia.
Loisten määrä oli runsaimmillaan avovesikaudella, kun taas talvella loisia oli luonnollisesti vähemmän. Jokiympäristössä taimenet kantoivat pienempiä loismääriä kuin järvessä.
”Tulokset viittaavat siihen, että lapamadot voivat heikentää kalojen kuntoa ja kasvua, kun taas monipuolisempi ravinto voi vähentää tartuntoja. Samalla tutkimus korostaa ravintoverkkojen monimutkaisuutta: loiset eivät leviä sattumalta, vaan niiden esiintyminen kytkeytyy vahvasti siihen, mitä kalat syövät ja mitä ravintoa on tarjolla”, kertoo tutkija Nico Alioravainen Luonnonvarakeskuksesta (Luke).
Tutkimuksessa selvitettiin yli 8000 taimen- ja nieriän saalisnäytteen avulla, miten yksilön ravinnonkäyttö, koko ja elinympäristö vaikuttavat loistaakkaan.
Tutkimus on julkaistu vertaisarvioidussa Ecology of freshwater fish -sarjassa.
Tasapaino kalakannoissa hillitsee loispiikkejä
Tutkimus vastaa kalastajien ja kalatalouden pitkään esittämiin huoliin korkeista loismääristä arktisissa järvissä.
”Esimerkiksi petokalaistutukset voivat pitkällä aikavälillä lisätä loisittumista, kun kilpailu ravinnosta kiristyy, ja osa siirtyy hyödyntämään piikkikalaa”, Alioravainen toteaa.
Petokalaistutusten, kalastuksen ja muikku- ja siikakantojen tuleekin olla tasapainossa loishuippujen välttämiseksi. Kalastajan puolestaan kannattaa pyytää petokalaa talvella, jolloin loisten määrän voi tulosten perusteella olettaa olevan pienimmillään.
Lokkilapamato järvikaloissa
Lokkilapamatoa (Dibothriocephalus spp.) tavataan sisävesissä ja murtovesissä, etenkin pohjoisen karuissa tunturijärvissä. Lokkilapamato on vesilintujen heisimato. Sen toukkia esiintyy useilla kalalajeilla, erityisesti lohikaloilla ja mateella, joissa ne näkyvät usein suoliston pinnalla vaaleina rakkuloina. Loisen elinkierto liittyy vahvasti vesiekosysteemiin, sillä kalat toimivat väli-isäntinä ja vesilinnut, kuten lokit, pääisäntinä. Inarijärvessä, loistarkkailu on osa Inarijärven kalataloustarkkailua ja esiintyvyys raportoidaan vuosittain.
Loisen leviämistä voidaan hillitä huolehtimalla perkuujätteistä, jotta loisia sisältäviä kalan sisäelimiä ei päädy vesilintujen ravinnoksi.
Ihmiselle lokkilapamato ei ole yleensä merkittävä riski, sillä se tarttuu vain poikkeustapauksissa. Ruokaviraston ohjeiden mukaan kalan tai mädin kypsentäminen tai pakastaminen ennen käyttöä tappaa loisen, sillä toukat tuhoutuvat, kun kala pakastetaan vähintään −20 °C:ssa 24 tunnin ajan tai −18 °C:ssa neljän vuorokauden ajan, tai vaihtoehtoisesti kuumennetaan kypsäksi läpikotaisin esimerkiksi lämminsavustamalla tai vähintään +56 °C:ssa viiden minuutin ajan.
