Suonpohjien jatkokäyttönä metsitystä ja kosteikkoja – Limingan Hirvineva

Tässä verkkojulkaisussa esitellään Limingan Hirvinevan entistä turvetuotantoaluetta, jossa on mahdollisuus tutustua erilaisiin suonpohjan jatkokäytön vaihtoehtoihin. Suurin osa Hirvinevan suonpohja-alueesta on metsitetty tai tehty pelloksi, mutta sinne on perustettu myös laaja lintukosteikko. Kohteet ovat yksityismailla, mutta niihin voi tutustua noudattaen jokaisenoikeuksia.

Hirvinevan suoalue oli alun perin noin 1300 ha:n laajuinen. Se oli pääosin puutonta ja ohutturpeista saranevaa, jossa turpeen paksuus oli pääsääntöisesti alle metrin. Suota oli yritetty raivata viljelysmaaksi jo 1800-luvun puolivälissä. Vuonna 1946 perustetun Hirvineva Oy:n tarkoituksena oli kuivattaa suoalueesta yli 1000 ha pelloksi. Tuolloin arvioitiin, että noin puolet tästä pinta-alasta oli hyvää viljelysmaata. Polttoturpeen nostoon sopivaksi pinta-alaksi arvioitiin varovaisesti noin 100 ha.

Hirvineva Oy sai kuivatuksi kymmenen vuoden aikana noin 200 ha suota pelloiksi. Näille pelloille Valtion Polttoainekeskus Oy perusti turvetuotantoalueen 1970-luvun puolivälissä. Jo tätä ennen 1960-luvulla Valtion Polttoainekeskus oli hankkinut muita lähiympäristön soita turvetuotantoon. Kaikkiaan turvetta on nostettu vuosien varrella 470 ha:n alalta.

1980-luvun alussa jo ennen turvetuotannon lopettamista Hirvinevalla kokeiltiin turpeennostosta vapautuneilla lohkoilla mm. energiapuun kasvatusta lyhytkiertoviljelynä. Testattavina puulajeina oli eri pajulajeja ja -klooneja sekä hies- ja rauduskoivu. Suonpohjan haasteelliset ominaisuudet puiden kasvualustana olivat tiedossa jo tuolloin, joten kokeet sisälsivät monipuolisesti erilaisia maanparannuskäsittelyjä, kuten kalkitusta, tuhkalannoitusta puu- ja turvetuhkalla, fosfori- ja kaliumlannoitusta sekä maanmuokkausta.

Myös tavanomaista metsitystä kokeiltiin. Esimerkiksi vuonna 1982 perustetussa puulajikokeessa rauduskoivu ja kuusi lähtivät kasvuun hyvin, mutta mänty kärsi vakavista
kasvuhäiriöistä. Kahden kasvukauden jälkeen männyistä oli kuollut 30 %. Tosin ensimmäisenä vuonna koeruudut lannoitettiin vain typellä, jota täydennettiin seuraavana vuonna kalkilla, fosforilla, kaliumilla ja hivenravinteilla. Nykykäsityksen mukaan typpilannoitusta ei suonpohjilla tarvita, mutta yleensä lannoitus kivennäisravinteilla vaaditaan.

Turpeen nostaminen Hirvinevalla päättyi 1990-luvulla. Sen jälkeen loputkin alueet on otettu maa- ja metsätalouskäyttöön. Alueelle vuonna 1995 rakennettu lintujärvi on säilytetty.

Lähteet:

Lumme, I., Tikkanen, E., Huusko, A. & Kiukaanniemi, E. 1984. Pajujen lyhytkiertoviljelyn biologiasta Ja viljelyn kannattavuudesta turpeentuotannosta poistuneella suolla Limingan Hirvinevalla. Oulun yliopisto, Pohjois-Suomen tutkimuslaitos, C54, 79 s.

Lumme, I. & Kiukaanniemi, E. 1987. Nopeakasvuisten pajujen (Salix spp.) lyhytkiertoviljelystä ja rauduskoivun (Betula pendula) viljelystä turvetuotannosta poistuneella suolla Limingan Hirvinevalla. Oulun yliopisto, Pohjois-Suomen tutkimuslaitos. C77, 48 s.

Salo, H. & Savolainen, V. (toim.) 2008. Turvetuotantoalueiden jälkikäyttö. Opas alan toimijoille. Turveteollisuusliitto ry, 71 s. https://docplayer.fi/6111505-Jalkikaytto-opas-alan-toimijoille.html

Siira, J., Aalto, P., Eskonen, K., Siira, O.-P. & Sutela, T. 1994. Hirvinevan turvetuotantoalueen tekojärvien ekologinen tutkimus vuonna 1993. Oulun yliopisto, Perämeren tutkimusaseman julkaisuja 1, 68 s.

Turvetuotannosta poistuvalla alueella, suonpohjalla, veden määrä, jäännösturpeen paksuus, pohjamaan laatu ja muut ominaisuudet voivat vaihdella paljon. Nämä ominaisuudet määrittelevät, millaista jatkokäyttöä millekin alueelle on mahdollista suunnitella. Kuiville alueille sopivat maa- ja metsätalous, märille alueille kosteikot ja soistaminen.

Kun suonpohjaa ei voida kuivattaa ojituksella, alue sopii parhaiten kosteikoksi. Suotuisissa olosuhteissa suokasvillisuus voi palautua alueella ja uutta turvetta alkaa muodostua. Yleensä soistumista täytyy edistää tukkimalla tai patoamalla ojia.

Kuivilla alueilla jäännösturpeen paksuus ja turpeen alapuolisen kivennäismaan ominaisuudet ovat tärkeimmät jatkokäyttömuodon valintaan vaikuttavat tekijät. Jäännösturve on yleensä hyvin maatunutta ja hapanta. Siinä on paljon typpeä, mutta niukasti kaliumia ja fosforia.

Epätasapainoinen ravinnetalous ja turpeen happamuus vaikeuttavat metsittämistä, kasvittumista ja kasvinviljelyä, joten kalkitusta ja lannoitusta tarvitaan useimmiten. Pohjamaassa on kuitenkin kasveille välttämättömiä kivennäisravinteita, joita ne pystyvät hyödyntämään, jos juuret yltävät pohjamaahan. Tämä on mahdollista ohutturpeisilla suonpohjilla, joilla turpeen paksuus on enintään 20–40 cm.

Happamilla sulfaattimailla ja mustaliuskealueilla maanmuokkaus ja ojitus on tehtävä varovaisesti tai jätettävä kokonaan tekemättä. Näin vältetään rikkipitoisten kerrostumien hapettuminen ja vähennetään maaperän ja vesistöjen happamoitumisriskiä.

Lisätietoa:

• Turvetuotannosta poistuvien alueiden jatkokäytön vaihtoehdot Suomessa sekä arvio niiden ympäristö- ja talousvaikutuksista
• Turvetuotantoalueet uuteen maankäyttöön (ELY-keskuksen teemasivusto)
• Turvetuotantoalueiden jatkokäytön suunnittelu: opas maanomistajalle
• TurveArvi – Päätöstyökalu entisten turvetuotantoalueiden jatkokäytölle
• Video: Johdanto suonpohjan jatkokäyttöön

Tapion julkaisuja ja verkkokursseja:

• Metsitysketjut
• Metsänhoidon suositukset
• Luonnon- ja maisemanhoito metsityksessä
• Joutoalueiden metsitys kestävästi -verkkokurssi

Ainespuun kasvatusta on kokeiltu Hirvinevan metsityskokeilla 1980-luvun lopulta lähtien. Metsityskokeet perustettiin suhteellisen ohutturpeisille (turpeen paksuus 0–84 cm) suonpohjille, joilla pohjamaalaji on hienojakoinen, karkeasta hiesusta hienoon hietaan.

Kokeissa vertailtiin myös kuivatuksen vaikutusta metsityksen onnistumiseen kahdella eri ojavälillä (15 ja 40 m).
Kokeissa viljeltiin mäntyä ja rauduskoivua sekä istuttaen että kylväen. Viljelykohtia oli 2500 kpl/ha. Osa viljelykohdista lannoitettiin metsityksen yhteydessä fosforilla ja kaliumilla, osa jätettiin lannoittamatta.

Jatkolannoituksia ei ole tarvittu metsityslannoituksen saaneilla koealoilla. Lannoittamattomilla koealoilla, joissa oli paksu turvekerros ja 40 metrin ojaväli, taimien kuolleisuus oli paikoitellen suurta.

Puiden lyhytkiertoviljely suonpohjalla
Entisillä turvesoilla voidaan tuottaa puuta lyhytkiertoviljelynä, jossa metsiköt perustetaan tiheinä, kasvatetaan lyhyellä kiertoajalla ja uudistetaan vesottamalla. Suomen olosuhteisiin sopivia lajeja ovat lähinnä hieskoivu, harmaa- ja tervaleppä sekä haapa ja pajut. Puuta voidaan käyttää energiantuotannossa, biohiilien valmistuksessa ja tulevaisuudessa mahdollisesti myös erilaisten biojalosteiden raaka-aineena.

Jäännösturpeessa on yleensä liian vähän kaliumia ja fosforia, joten lannoitus on aina tarpeen. Puuntuhka on hyvä lannoite, sillä se sisältää puiden tarvitsemia kivennäisravinteita oikeassa suhteessa puiden ravinnetarpeisiin nähden. Puuntuhkaa levitetään 2000–5000 kg hehtaarille olosuhteiden mukaan. Ohutturpeiset suonpohjat voidaan mätästää tuhkalannoituksen asemesta. Näin kivennäismaan ravinteet saadaan puiden ulottuville. Myös kuivatuksen on oltava kunnossa.

Hieskoivu
Hieskoivu tuottaa runsaasti siemeniä. Jos suon lähistöllä on hieskoivuja, niin koivikko voidaan saada aikaan luontaisesti, kunhan maan ravinnetilanne ja kuivatus ovat kunnossa. Hirvinevalla kasvaa sekä luontaisesti syntyneitä että kylväen perustettuja koemetsiköitä. Osa koivikoista on avohakattu, ja seuraava koivusukupolvi on syntynyt kantovesoista. Koivikoiden kehitystä on seurattu 1980-luvun lopulta asti.
 

Image

Yllä olevassa kuvassa on luontaisesti suonpohjalle syntyneen hieskoivutiheikön runkoluvun kehitys. Alussa hieskoivuja voi olla yli 100 000 kappaletta hehtaarilla, mutta puusto harvenee itsestään kasvutilan loppuessa.

Image

Kuva esittää luontaisesti syntyneiden koivikoiden maanpäällisen biomassan kehitystä. 15 vuoden iässä lehdetöntä biomassaa on hieman alle 100 tonnia hehtaarilla, ja biomassan määrä kaksinkertaistuu seuraavien 15 vuoden aikana. Suonpohjille luontaisesti syntyneiden 15–30-vuotiaiden hieskoivikoiden lehdetön maanpäällinen kuivamassatuotos on ollut keskimäärin yli 3 tonnia vuodessa. Suonpohjista voi tulla jopa hiilinieluja noin 20 vuodessa, ja luontaiseen metsittämiseen perustuva hieskoivun kasvatus energiapuuksi voi olla hyvinkin kannattavaa (Jylhä ym. 2015, Hytönen ym. 2018).

Lyhytkiertoviljelyssä hieskoivikko avohakataan 20–30 vuoden iässä, ja uusi puusukupolvi syntyy vesottamalla. Korjuu tehdään kustannustehokkaasti kokopuumenetelmällä. Suometsien harvennuskokeissa hieskoivun harvennusvaste on ollut heikko, joten koivikot voidaan siirtää ainespuun tuotantoon jatkamalle kiertoaikaa ja harventamalla puustoa tarvittaessa myöhemmin.

Paju
Paju on vaativa kasvi. Puuntuhka sopii myös pajuviljelmän lannoittamiseen, mutta lisäksi maa joudutaan kalkitsemaan. Istutus on koneellista, ja hehtaarille tarvitaan 15–20 000 pajupistokasta. Istutuksen jälkeen viljelmä lannoitetaan vielä typellä. Pajun talvenkestävyydessä on ollut ongelmia, ja suonpohjat ovat erityisen haastavia kasvupaikkoja hallanarkuuden vuoksi. Siksi lajike on valittava huolellisesti.

Pajuviljelmän elinkaari on 20–25 vuotta. Sato korjataan 3–6 vuoden välein, ja jokaisen korjuukierron jälkeen viljelmä lannoitetaan typellä, kaliumilla ja fosforilla. Suomessa on pajukokeissa saavutettu suonpohjilla 0,3–9,3 tonnin vuotuisia lehdettömiä kuivamassatuotoksia. Suurin tuotos (9,3 tn/ha/v) on mitattu 1980-luvulla Hirvinevalla vannepajulla (Salix dasyclados), mutta toisaalta jotkut sinne istutetut ulkomaiset kloonit tuhoutuivat talven aikana kokonaan.

Pajun korjuuseen on olemassa suorahaketuskoneita, mutta pienten viljelypinta-alojen vuoksi tehokkaimpien korjuukoneiden käyttö ei toistaiseksi ole kannattavaa. Paju voidaan hakata ja
kuljettaa tienvarteen haketettavaksi tavanomaisella energiapuun korjuukalustolla. Energiapajun tuotanto on ollut kannattamatonta, mutta energiapuun hinnannousu, uudet käyttökohteet sekä tuottoisammat ja kestävämmät pajukloonit parantavat viljelyn kannattavuutta.

Harmaaleppä
Harmaaleppä on sopeutunut Suomen ilmastoon. Se viihtyy ohutturpeisilla suonpohjilla, joiden pohjamaa on hienolajitteinen, kuten Hirvinevalla. Viljelykokeissa harmaalepikon perustaminen on onnistunut paremmin istuttamalla kuin kylvämällä, mutta metsittäminen on erittäin kallista suuren viljelytiheyden vuoksi. Myös harmaalepikko harvenee nopeasti, joten riittävä viljelytiheys on noin 10 000 kpl/ha. Luontaisesti syntyneistä harmaalepikoista mitattu kuivamassatuotos on ollut samaa tasoa kuin hieskoivulla (3–4 tn/ha/v), ja optimaaliseksi kiertoajaksi on arvioitu 15–20 vuotta. Harmaaleppä tuottaa runsaasti kanto- ja juurivesoja, joten kasvuston uudistaminen on helppoa.

Yleistä
Suonpohjat ovat sopivia alueita lintukosteikkojen perustamiseen. Pohjamaa on usein vettä pidättävää hienojakoista ainesta. Sen ansiosta avovesipinta saattaa säilyä myös tulva-aikojen ulkopuolella. Hyvälle lintukosteikolle riittää matala vesi, jonka laatu on kohtuullinen. Lintukosteikko vahvistaa alueella pesivien vesi- ja kahlaajalintujen kantoja ja toimii lintujen levähdys- ja sulkimisalueena.

Maamassojen siirron ja patojen rakentamisen jälkeen maapohja yleensä lannoitetaan. Suonpohjan kasvittuminen käynnistyy ympäristöstä leviävien siementen ja osin myös ojien lajipankin avulla. Kasvillisuuden leviämistä voidaan tarvittaessa nopeuttaa siirtoistutuksilla tai kylvämällä sopiva kasviseos suonpohjalle ennen vedenpinnan nostamista kosteikolle. Kasvillisuus suojaa rantavyöhykettä eroosiolta ja sitoo ravinteita. Ilmaversoiset kookkaat lajit, kuten järvikorte, järviruoko, järvikaisla ja osmankäämi, ovat vesilintujen viihtyvyyden kannalta tärkeitä lajeja. Jos lintukosteikkojen kasvittuminen on liian nopeaa, niin silloin kasvillisuutta on raivattava ja vesialueita ruopattava.

Hirvinevan tekolampi
Vuoden 1992 lopussa Hirvinevalle kaivettiin noin 9 ha:n laajuinen allas. Rakentamisvaiheessa tehtiin suuria ja voimakkaita maamassojen siirtoja. Samalla rikottiin Litorinameren aikaiset sulfidikerrostumat, mikä happamoitti lammen veden nopeasti.

Hirvinevan lintujärvi
Tekolammesta saatuja kokemuksia hyödynnettiin tekojärven rakentamisessa, joka aloitettiin 1994. Maamassoja siirrettiin vähemmän ja varovaisemmin kuin tekolammen rakentamisessa. Tekojärven pohjalle jätettiin turvetta keskimäärin 35 cm, mutta vaihtelua oli lähes paljaasta kivennäismaapohjasta jopa metrin paksuisiin turvekerroksiin. Allas saatiin täytettyä vedellä vuonna 1995. Lintujärven pinta-ala on noin 140 ha.

Tekojärven saareksi jätettiin entinen Hirvilampi, joka oli kuivunut aluetta turvetuotantoon valmisteltaessa ja metsittynyt myöhemmin. Järven rannalla on ollut mm. lintutorni.

Yleistä
Vain osa suonpohjista soveltuu maatalouskäyttöön. Merkittävin suonpohjan viljelyyn vaikuttava tekijä on jäännösturpeen paksuus. Se vaikuttaa sekä viljelyn toteuttamiseen että viljelykasvien satotasoon. Nurmi- ja viljanviljelyssä on eduksi, jos turpeen paksuus on enintään 20–40 cm. Toinen merkittävä tekijä on pohjamaan laatu. Tasaiset, kivettömät ja kuivat suonpohjat soveltuvat kasvinviljelyyn.

Suonpohjan turve on hapanta, joten viljelyn alussa tarvitaan kalkitus. Suonpohjien ravinnevarat eivät riitä viljelykasvien tarpeisiin, joten yleensä tarvitaan lannoitteina tärkeysjärjestyksessä typpeä, kaliumia ja fosforia sekä mahdollisesti hivenravinteita kuten kuparia, sinkkiä ja booria.

Turvekerroksen paksuudesta ja sen alapuolisen kivennäismaan koostumuksesta riippuen suonpohja muuttuu noin kymmenen vuoden kuluessa pellon kaltaiseksi, ja sato sekä lannoitemäärät vastaavat normaalin maatalousmaan tasoa tai jäävät vähän heikommiksi. Suonpohjilla voidaan viljellä mm. nurmikasveja, siirtonurmikkoa, viljaa (erityisesti kauraa), energiakasveja, erilaisia kosteikko- ja yrttikasveja sekä poronhoitoalueella myös porojen ravintokasveja.

Kasvinviljely Hirvinevalla
Hirvinevalla on viljelty vuosien varrella ainakin nurmi- ja viljakasveja sekä ruokohelpiä. Ruokohelpin kasvatusta on tutkittu myös kenttäkokeissa.

Turpeennostosta poistunut suonpohja soveltuu hyvin nurmiviljelyyn ja myös nurmiheinien siementuotantoon. Kasvilaji ja -lajike valitaan vallitsevien olosuhteiden mukaisesti. Suonpohjan viljely voidaan aloittaa yksivuotisilla kasveilla kuten raiheinällä, jolloin nurmi perustetaan joka vuosi uudelleen. Myöhemmin voidaan kylvää esimerkiksi monivuotista timotei-nurminataseosta.

Suonpohjan viljelyä ei kannata aloittaa suoraan viljakasveilla, vaan ensimmäiset vuodet tulisi viljellä nurmilajeja tai ruokohelpiä. Lajeista kaura kestää lievää happamuutta muita viljakasveja paremmin.

Ruokohelpi soveltuu viljeltäväksi kaikilla maalajeilla, mutta suurimmat sadot on saatu multa- ja turvemailta. Ruokohelpi selviää hengissä niukoissa ravinteisuusoloissa ja se sietää hyvin kasvualustan kosteutta. Vanhemmat kasvustot sietävät hyvin myös kuivuutta. Näin ollen ruokohelpi soveltuu hyvin ensimmäiseksi viljeltäväksi kasvilajiksi suonpohjalle, minkä jälkeen voidaan jatkaa esimerkiksi nurmi- tai viljanviljelyllä. Jos ruokohelpiviljelmästä tavoitellaan hyvää satoa, tarvitaan lannoitus pääravinteilla. Lannoitusmääriä voidaan pienentää kasvuston kehittyessä. Viljelylle on eduksi, jos suonpohjalle on jäänyt turvetta vähintään 10–20 cm:n kerros. Ruokohelpi tuottaa hyvin satoa noin kymmenen vuotta, jos se korjataan keväällä kuloheinänä.