Mitä vastuullinen puutarhatuotanto oikeastaan tarkoittaa? Kysymykseen lienee lähes yhtä monta vastausta kuin vastaajaakin. Yhdelle tärkeintä on ilmastonmuutoksen hillintä, toiselle luonnon monimuotoisuus ja kolmannelle veden käyttö, kasvinsuojelu tai työntekijöiden hyvinvointi.
Yksi asia on kuitenkin hyvä muistaa: vastuullisuus ei tarkoita vain yhden ympäristövaikutuksen minimointia. Hiilijalanjälkeä voidaan pienentää, mutta samalla on huolehdittava sadosta ja sen laadusta, ravinnepäästöistä, veden käytöstä, kasvitaudeista sekä kustannuksista ja kannattavuudesta.
Ilmasto ja hiilijalanjälki ovat silti edelleen keskeinen osa vastuullisuuskeskustelua. Myös EU:n uudet sääntelyvaatimukset edellyttävät hiilijalanjälkitietoa koko toimitusketjusta, mikä ylittää perinteisten laatujärjestelmien vaatimukset.
Viime vuosina rinnalle on noussut onneksi vahvemmin myös luontokato. Luonnon monimuotoisuuden vaikutusten mittaamisessa olemme kuitenkin aivan eri tilanteessa kuin kasvihuonekaasupäästöjen laskennassa. Menetelmiä kehitetään, mutta tuotantoympäristön laajasti huomioivan biodiversiteettijalanjäljen mittaaminen on edelleen vaikeaa.
Hiilijalanjälkikään ei tosiaan ole muuttumassa tarpeettomaksi mittariksi. Päinvastoin. Sen laskentaan on jo vakiintuneita menetelmiä. Tuotannon päästölähteitä voidaan tunnistaa yhä tarkemmin. Kasvihuonetuotannossa esimerkiksi energiankäyttö ja energialähteet vaikuttavat ratkaisevasti lopputulokseen. Samalla kotimaisella tuotannolla on myös vahvuuksia, kuten suhteellisen vähäinen vedenkäyttö ja hyvät vesivarat sekä biologisen torjunnan laaja hyödyntäminen. Siksikin ilmastovaikutusten hallinnan merkitys korostuu.
Vastuullisuuden ympärillä tapahtuu toinenkin kiinnostava muutos. Enää ei riitä, että asiat tehdään hyvin. Niistä pitäisi pystyä myös kertomaan täsmällisesti ja tiedolla perustellen.
EU:n niin sanottu EmpCo-direktiivi kiristää kuluttajille suunnattujen ympäristöväittämien pelisääntöjä. Sen tavoitteena on suitsia ympäripyöreitä ilmaisuja. Myös edes osin kompensaatioihin perustuvat tuotteiden hiilineutraaliusväittämät ovat kiellettyjä. Ympäristöväittämien tulee olla täsmällisiä ja niistä tulee olla selvä näyttö. Viestinnän on siirryttävä yleistasolta konkreettisiin ja todennettaviin faktoihin.
Tässä tapahtuu puutarha-alankin kannalta jotain olennaista. Vastuullisuusviestintä on siirtymässä adjektiiveista todennettaviin asioihin. Paljonko energiankulutus tai päästöt ovat vähentyneet ja mikä tuotteen hiilijalanjälki on? Mihin tieto perustuu?
Tämä kuulostaa helposti uudelta raportointitaakalta. Sellaiseksikin se voi muodostua, jos jokainen asiakas, yritys ja järjestelmä tarvitsee hieman erilaista tietoa. Siksi olennainen kysymys on, miten sama tilalla jo syntyvä tieto saataisiin palvelemaan useampaa tarkoitusta: tuotannon johtamista, ympäristövaikutusten laskentaa, asiakkaiden tietotarpeita ja kuluttajaviestintää.
Tätä pohdimme paljon myös tutkimuksessamme. Mitä lähemmäksi ympäristövaikutusten arvioinnissa päästään todellista tuotantotietoa, sitä paremmin tunnistetaan kohdat, joissa muutoksilla on oikeasti merkitystä. Samalla tiedon keräämisen pitäisi olla mahdollisimman pitkälle osa normaalia toimintaa eikä erillinen harjoitus.
Ehkä tiedosta onkin tulossa puutarhatuotannon uusi tuotantopanos siinä missä energiasta, lannoitteista tai kasvualustoista. Pelkkä datan määrä ei kuitenkaan ratkaise mitään.
Kilpailuetu syntyy sille, joka pystyy käyttämään tietoa paremmin: parantamaan tuotantoaan, osoittamaan kehityksen ja kertomaan siitä uskottavasti myös asiakkaille ja kuluttajille.
Kirjoitus on julkaistu alun perin Puutarha & kauppa -lehdessä 11/2026.
