Rantaniittyjen pistiäisiä

Juho Paukkunen, hyönteistutkija ja museomestari

Pistiäiset muodostavat lajimäärältään Suomen suurimman hyönteislahkon ja niihin kuuluu niin kasvinsyöjiä, petoja kuin loisia. Näkyvimpiä ovat yhteiskunnissa elävät lajit, kuten kimalaiset, yhteiskunta-ampiaiset ja muurahaiset, jotka voivat olla elinpaikoillaan hyvinkin runsaita. Esimerkiksi laidunnetuilla rantaniityillä muurahaiskekoja on joskus paljon ja muurahaisten vaikutus muihin hyönteisiin voi olla merkittävä saalistuksen kautta. 

Kimalaiset ja muut mesipistiäiset ovat riippuvaisia kukkien tarjoamasta siitepölystä ja medestä, ja siten niiden määrä riippuu voimakkaasti kukkien runsaudesta ja monimuotoisuudesta. Pölyttäjinä niillä on suuri merkitys monien hyönteispölytteisten kasvien siementuotantoon ja lisääntymiseen. Sahapistiäisten toukat elävät perhostoukkien tavoin vapaina kasvien lehtiä ja muita osia syöden. Useimmat lajit ovat erikoistuneet vain yhteen tai muutamaan kasvilajiin. Monilla rantaniittyjen kasveilla, kuten rantatädykkeellä, luhtavuohennokalla, tyrnillä ja eri pajulajeilla, on niihin erikoistuneet sahapistiäisensä. 

Valtaosa pistiäisistä on muiden hyönteisten loisia ja niistäkin suurin osa on erikoistuneita isäntälajiensa suhteen. Niinpä monilla rantaniittyjen perhosilla, sahapistiäisillä ja vaikkapa kukkakärpäsillä on omat loispistiäisensä. Jotkut niistä saattavat loisia jopa akvaattisia hyönteisiä, kuten vesiperhosten toukkia tai vesiskorpionin munia. Monien loispistiäisten elintavat kuitenkin tunnetaan vielä huonosti. Ravintoketjujen korkeampiin trofiatasoihin sijoittuvat loispistiäiset ja pedot ovat usein herkempiä ympäristönmuutoksille kuin alempien tasojen lajit.

Sammalkimalainen

Suomen kimalaislajeista selvimmin merenrantaniittyjä suosiva laji on sammalkimalainen (Bombus muscorum), joka esiintyy paikoittaisena Hangosta aina Oulun seudulle saakka. Harvalukuiset sisämaalöydöt ovat Oulujoen ja Iijoen laaksoista Pohjois-Pohjanmaalta. Varmimmin lajin löytää ulkosaariston runsaskukkaisilta niityiltä, joilla sammalkimalaiset vierailevat esimerkiksi peippien, virnojen, isolaukun, rantatädykkeen tai valkoapilan kukilla. Pesä sijaitsee yleensä sammalmättäässä, ruohotuppaassa tai vanhassa jyrsijän pesäkäytävässä ja sisältää enimmillään noin 50 kimalaisyksilöä. Työläiset puolustavat pesäänsä aggressiivisesti, jos sen lähelle sattuu vahingossa menemään. 

Sammalkimalainen on suhteellisen helppo tuntea punertavan ruskeasta värityksestään. Sen voi sekoittaa lähinnä peltokimalaiseen (Bombus pascuorum), jonka takaruumiin tyvessä on kuitenkin mustaa karvoitusta, tai juhannuskimalaiseen (Bombus humilis), jonka kyljet ovat vaaleakarvaiset. Sammalkimalainen on luokiteltu Suomessa silmälläpidettäväksi lajiksi sen elinympäristöjen vähentymisen takia.

Alpimehiläiset

Keskikesällä heinäkuussa voi ranta-alpien kukissa nähdä tummia erakkomehiläisiä, joiden takaruumiissa on valkoisia kapeita karvavöitä. Molemmat alpimehiläislajimme, valkosäärialpimehiläinen (Macropis europaea) ja keltasäärialpimehiläinen (M. fulvipes), ovat erikoistuneet keräämään siitepölyä ja öljyä alpien kukista. Ranta-alven lisäksi niille kelpaa puutarhoissa kasvava tarha-alpi. Koska alpien kukat eivät tuota lainkaan mettä, alpimehiläiset käyvät muiden kasvien kuten ohdakkeiden ja rantakukkien kukilla syömässä mettä omaksi tarpeekseen. Siitepölyn ja öljyn naaraat vievät pesiinsä toukkien ravinnoksi. Maahan kaivettu pesä sijaitsee usein hiekkapitoisessa ja kasvipeitteeltään aukkoisessa paikassa. Käytävien päissä olevat pesäkennot ovat öljyn kyllästämiä, mikä suojaa niitä vedeltä esimerkiksi tulvan yllättäessä. 

Valkosäärialpimehiläinen on kahdesta lajistamme yleisempi ja on levinnyt etelärannikolta Tornion korkeudelle. Keltasäärialpimehiläisen levinneisyys painottuu Itä-Suomeen, mutta se esiintyy harvalukuisena myös länsirannikolla Kokkolan seudulle saakka. Ruotsista lajia ei ole tavattu. Kuten lajien nimistä voi päätellä, takasäärten väritys eroaa lajien välillä: valkosäärialpimehiläisen naaraalla säärten karvoitus on puhtaan valkoista, kun taas keltasäärialpimehiläisen naaraalla se on vaalean kellertävää. Koiraat voi erottaa muun muassa ylähuulen värityksen perusteella: valkosäärialpimehiläisellä huuli on kokonaan tai enimmäkseen musta, kun keltasäärialpimehiläisellä se on kokonaan keltainen. Alpimehiläisten pesävieraana esiintyy meillä alpiloismehiläinen (Epeoloides coecutiens), joka isännistään poiketen on väriltään punaisen, mustan ja valkoisen kirjava.

Ampiaisisolehtiäinen

Pohjanlahden tyrniä kasvavia rantaniityillä voi heinä-elokuussa törmätä ampiaista muistuttaviin mustiin keltaraidallisiin pistiäisiin, ampiaisisolehtiäisiin (Tethredo vespa), joilla on tapana oleskella erityisesti sarjakukkaisten, kuten karhunputken, kukinnoilla. Ruumiin värityksen lisäksi ampiaismaista vaikutelmaa luovat etusiipien tummentuneet etureunat, jotka kauempaa katsoen muistuttavat ampiaisten pitkittäin laskostuneita siipiä. Ampiaisista poiketen ampiaisisolehtiäisten takaruumiin tyveltä kuitenkin puuttuu kapea vyötärö, sillä ne kuuluvat sahapistiäisiin ja tarkemmin sanoen lehtipistiäisten heimoon. 

Lehtipistiäisten toukat muistuttavat elintavoiltaan perhostoukkia, koska ne elävät vapaina kasvien lehtiä ja muita osia syöden. Ampiaisisolehtiäisen toukka syö merenrannoilla kasvavaa tyrniä, mutta sisämaassa sille kelpaavat myös syreenin lehdet. Ulkomailla ravintokasveina on todettu lisäksi saarni, kuusama ja koiranheisi. Toukka on pohjaväriltään vaaleanharmaa ja sen selässä on tummanruskeita kolmiomaisia kuvioita. Aikuiset pistiäiset syövät kukkien mettä ja ne voivat myös napata muita hyönteisiä ravinnokseen voimakkailla leuoillaan. Suomessa ampiaisisolehtiäinen on levinnyt etelärannikolta Pohjois-Pohjanmaalle saakka. Sen esiintymisalue on hyvin hajanainen, jonka vuoksi laji luokiteltiin silmälläpidettäväksi edellisessä uhanalaisuusarvioinnissa.

Luhtaviholainen

Selvimmin kosteita luhtarantoja suosiva muurahaislajimme on luhtaviholainen (Myrmica gallienii), josta aiemmin on käytetty myös nimeä marskiviholainen. Suomessa lajia on tavattu paikoittaisena Uudeltamaalta, Ahvenanmaalta ja Pohjanmaan rannikkoseudulta, pohjoisimmillaan Lohtajalta. Todennäköisesti laji on kuitenkin laajemmin levinnyt, koska muurahaistutkijat harvemmin liikkuvat märillä luhdilla. Useimmat löydöt on tehty merenrantaluhdilta, mutta luhtaviholainen voi elää myös järvien tai lampien rannoilla sekä hiekkadyynialueilla meren läheisyydessä. Hietikkoympäristöissä lajin pesä on tyypillisesti kaivettu syvälle maahan. 

Useimmiten luhtaviholaisen pesä sijaitsee kostealla paikalla kasvillisuuden seassa ja sen rakennusaineena on käytetty multaa ja muuta orgaanista ainesta. Pesässä on keskimäärin runsaat 600 työläistä ja muutama kuningatar. Tulvan sattuessa muurahaiset pyrkivät estämään veden pääsyn pesään, mutta tarvittaessa ne voivat myös muodostaa kelluvan muurahaislautan, jossa yksilöt ovat kiinnittyneet toisiinsa ja pysyvät pinnalla pintajännityksen turvin. Tulvan laskettua muurahaiset irtautuvat lautasta ja palaavat pesäänsä. Häälento, eli koiraiden ja naaraiden parveilu, on elokuussa.

Luhtaviholaisen voi helposti sekoittaa yleiseen siloviholaiseen (Myrmica rubra), joka pystyy myös elämään kosteilla rannoilla. Varmuudella lajit on mahdollista erottaa toisistaan vain mikroskoopin avulla ja tarkastelemalla mm. pään rakennetta. Pään väritys on luhtaviholaisella kuitenkin keskimäärin tummempi ja himmeämpi kuin siloviholaisella ja sen keskiruumiin takaosan piikit ovat pidemmät. Luhtaviholainen myös liikkuu hieman hitaammin kuin siloviholainen ja pitää tuntosarviaan enemmän sivusuuntaisesti. Kosteiden luhtarantojen ruovikoituminen ja umpeenkasvu on arvioitu uhkatekijöiksi luhtaviholaiselle. Viimeisimmässä uhanalaisuusarvioinnissa laji luokiteltiin Suomessa silmälläpidettäväksi.

Lähteet ja lisälukemista

Artsdatabanken, kimalaiset (https://artsdatabanken.no/arter/takson/77962) (norjalainen sivusto) 

Bees, Wasps & Ants Recording Society, 2013. https://bwars.com/ (brittiläinen sivusto)

Hyvärinen, E., Juslén, A., Kemppainen, E., Uddström, A. & Liukko, U.-M. (toim.) 2019. Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2019. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus. Helsinki. 704 s.

Kimalaisseuranta (Suomen ympäristökeskus) https://www.ymparisto.fi/fi/luonto-vesistot-ja-meri/luonnon-monimuotoisuus/lajien-monimuotoisuus/lajien-seuranta/kimalaisseuranta

Pollinator Academy https://pollinatoracademy.eu/images (eurooppalainen sivusto)

SLU Artdatabanken 2026. Artfakta. https://artfakta.se (ruotsalainen sivusto)

Suomen Lajitietokeskus. http://laji.fi