Rantaniittyjen perhosia

Juho Paukkunen, hyönteistutkija ja museomestari

Suomen noin 2700 perhoslajista tunnetuimpia ovat värikkäät ja suurikokoiset päiväperhoset, joista monet elävät runsaskukkaisilla niityillä ja muilla niittymäisillä alueilla. Valtaosa perhosista on kuitenkin pienikokoisia yöperhosia, jotka lentävät lähinnä öisin ja ovat usein vaatimattomampia väritykseltään. Niistäkin monet suosivat niittyjä elinympäristöinään. 

Rantaniittyihin sitoutunutta perhoslajistoa on Suomessa suhteellisen vähän, mutta joidenkin perhoslajien toukat ovat erikoistuneet syömään rantaniityillä kasvavia kasvilajeja. Joillekin lajeille on myös tärkeää, että ravintokasvi kasvaa oikeanlaisessa elinympäristössä, vaikka itse kasvi ei olisikaan niin vaatelias kasvupaikkansa osalta. Perhosten esiintymiseen vaikuttavat toukan ravintokasvin ja sen kasvupaikan lisäksi myös aikuisten tarvitsemat mesikasvit ja pienilmasto. Rantaniityillä perhosten suosimia mesikasveja ovat esimerkiksi rantatädyke, karhunputki ja rantakukka. Aukeilla ja tuulisilla rannoilla perhoset hakeutuvat mielellään tuulensuojaisille paikoille, kuten puiden ja pensaiden lähettyville.

Laidunnus vaikuttaa haitallisesti useimpien rantaniittyjen perhosiin, koska laiduneläimet syövät ja tallaavat perhosten tarvitsemia ravintokasveja. Toisaalta laiduntamattomilla alueilla puut ja pensaat vähitellen syrjäyttävät niittykasvillisuuden, mikä myös johtaa perhosten elinolojen heikentymiseen. Näin ollen mosaiikkimainen hoitotapa, jossa vain osa niitystä on laitumena kerrallaan, on perhosten ja monien muiden pölyttäjähyönteisten kannalta edullisin. 

”Mosaiikkimainen hoitotapa, jossa vain osa niitystä on laitumena kerrallaan, on perhosten ja monien muiden pölyttäjähyönteisten kannalta edullisin.”

Ritariperhonen

Suuri ja komea ritariperhonen (Papilio machaon) sykähdyttää aina, kun se osuu kohdalle luonnossa liikkuessa. Se on levinnyt koko maahan, mutta on kaikkialla paikoittainen ja vähälukuinen. Varmimmin sen voi löytää kosteilta ranta- tai suoniityiltä, joilla kasvaa sen toukan ravintokasveja, suoputkea ja karhunputkea. Joskus toukkia voi löytää myös muilta sarjakukkaiskasveilta, kuten tilliltä tai porkkanalta. 

Täysikasvuinen toukka on helppo tunnistaa suuresta koostaan ja vihreästä pohjaväristään, jota koristavat kunkin jaokkeen mustat ja oranssit täplät. Häirittynä toukka voi työntää niskastaan haarukan muotoisen oranssin ulokkeen (osmeterium), josta erittyy pahanhajuisia kemikaaleja. Toukka koteloituu kasvin varteen erittämänsä seittirihman varaan ja aikuiset perhoset lentävät toukokuun lopulta heinäkuun alkuun. Lämpiminä kesinä voi kehittyä toinen sukupolvi elokuussa.

Ritariperhosen kannanvaihteluissa ei ole havaittu vähentyvää tai runsastuvaa trendiä viimeisten vuosikymmenten aikana, mutta joinakin vuosina, kuten 2002 ja 2010, sitä on havaittu selvästi normaalia enemmän. Yksi kannanvaihteluihin vaikuttava tekijä on ritariperhosen oma loispistiäinen, ritarikiho (Trogus lapidator), joka kuuluu suureen ahmaspistiäisten heimoon. Ritarikiho elää toukkana ritariperhosen toukan sisäloisena ja lopulta tappaa isäntänsä. Ritariperhosen runsastuessa esimerkiksi suotuisten sääolojen seurauksena myös ritarikihot hyötyvät ja lopulta painavat isäntäpopulaation koon laskuun. Jossain vaiheessa myös loiset vähentyvät ja ritariperhonen pääsee jälleen runsastumaan.

Loistokultasiipi

Hohtavan oranssi loistokultasiipikoiras (Lycaena virgaureae) on huomiota herättävä näky keski- ja loppukesän niityillä. Saman lajin naaraalla oranssia väriä on vähemmän, koska sen takasiivet ovat pääasiassa ruskeat ja etusiivissäkin on ruskeita täpliä oranssilla taustalla. Lajin voi erottaa muista kultasiivistämme muun muassa takasiipien alapinnan värisävyn perusteella: loistokultasiivellä sävy on harmahtavan keltainen, kun muilla lajeilla se on puhtaamman harmaa.

Rantaniittyjen lisäksi loistokultasiipi elää muillakin tuoreilla tai kuivilla niityillä, jotka ovat metsän läheisyydessä ja jossain määrin tuulensuojaisia. Esiintymisen edellytyksenä on myös toukan ravintokasvin eli niittysuolaheinän löytyminen niityltä. Joskus toukalle kelpaa myös ahosuolaheinä tai poimuhierakka. Pieni toukka syö lehtiin pieniä reikiä ja myöhemmin suurempia paloja. Se koteloituu ravintokasvin varteen hieman maanpinnan yläpuolelle, kiinnittyen kasviin ohuella vyörihmalla.

Loistokultasiipi on taantunut selvästi Etelä-Suomessa 1990-luvun jälkeen. Valtakunnallisessa päiväperhosseurannassa sen yksilömäärien havaittiin pudonneen lähes puoleen 12 eteläisimmässä eliömaakunnassa, kun jaksoja 1990–2000 ja 2016–2025 verrattiin toisiinsa. Kainuussa ja sitä pohjoisemmassa osassa maata sen sijaan laji on runsastunut ja levinnyt entistä laajemmalle alueelle. Vaikuttaa siltä, että ilmaston lämpeneminen yhdessä niittyjen umpeenkasvun kanssa ovat lajin pääasialliset taantumisen syyt Etelä-Suomessa.

Perämerenhitukoi

Aiemmin myös luhtakastikkakoina tunnettu perämerenhitukoi (Elachista vonschantzi) on maailmanlaajuisesti katsottuna yksi maamme harvinaisimmista perhoslajeista. Suomen lisäksi se nimittäin tunnetaan vain muutamasta paikasta Pohjois-Ruotsista. Suomessakin lajia on tavattu vain Oulusta, Hailuodosta ja Iistä, ja kaikki havainnot ovat Pohjanlahden rannikolta. Laji elää yksinomaan maankohoamisrantojen rantaniityillä, joilla kasvaa runsaasti luhtakastikkaa. 

Aikuiset lentävät kesä-heinäkuussa vain auringonlaskun aikaan, mutta yksilöitä voi löytää myös lehdiltä istumasta varhain aamulla. Toukat syövät luhtakastikan lehtiä kovertamalla niitä sisältä päin. Koverteet alkavat läheltä lehden kärkeä ja levenevät lehden tyveä kohti lähes koko lehden levyiseksi. Täysikokoiset koverteet ovat viidestä kymmeneen senttimetriä pitkiä. Koverteita on löydetty eniten läheltä vesirajaa tai jopa merivedessä kasvavista kasveista. Vaikuttaa siltä, että koteloituva toukka pystyy myös uimaan tai kellumaan. Koteloitumista varten toukka kiinnittyy kasvin varteen ohuella seittirihmalla.

Aikuinen perämerenhitukoi on kooltaan pieni sen siipivälin ollessa kahdeksasta kymmeneen millimetriä. Etusiipien pohjaväri on ruskehtavanharmaa ja niissä näkyy kaksi vaaleampaa poikkijuovamaista aluetta. Suomessa on useita muita samantapaisia lajeja ja varma lajinmääritys voi edellyttää mikroskooppitarkastelua. Perämerenhitukoi on saanut tieteellisen nimensä suomalaisen perhostutkijan Max von Schantzin (1922–2007) mukaan. Suppean esiintymisalueen ja taantuvan elinympäristönsä vuoksi laji on luokiteltu meillä erittäin uhanalaiseksi.

Lähteet ja lisälukemista

Hyvärinen, E., Juslén, A., Kemppainen, E., Uddström, A. & Liukko, U.-M. (toim.) 2019. Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2019. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus. Helsinki. 704 s.

Lepiforum https://lepiforum.org/ (saksalainen sivusto)

Maatalousympäristö päiväperhosseuranta (Suomen ympäristökeskus) https://www.ymparisto.fi/fi/luonto-vesistot-ja-meri/luonnon-monimuotoisuus/lajien-monimuotoisuus/lajien-seuranta/paivaperhosseuranta

Perhoset (LuontoPortti) https://luontoportti.com/c/5/perhoset?sid=5

SLU Artdatabanken 2026. Artfakta. https://artfakta.se (ruotsalainen sivusto)

Suomen Lajitietokeskus http://laji.fi  

Suomen perhoset https://www.suomen-perhoset.fi/

Valtakunnallinen päiväperhosseuranta (Suomen lajitietokeskus) https://info.laji.fi/etusivu/seuranta-ja-kartoitushankkeet/valtakunnallinen-paivaperhosseuranta-nafi/.