Metsänjalostus puulajeittain

Eri puulajien metsätaloudellinen merkitys, metsänviljelyn laajuus ja siinä odotettavissa oleva kehitys ovat pitkälti ohjanneet, missä määrin kuhunkin puulajiin on kohdennettu jalostustyötä. Metsänjalostus on siten suurelta osin painottunut kotimaisiin pääpuulajeihin: mäntyyn, kuuseen ja rauduskoivuun. Niiden lisäksi vähemmän viljeltyjä puulajeja – tervaleppää, hybridihaapaa ja arkangelinlehtikuusta – on jalostettu pääpuulajeja suppeammilla jalostusaineistoilla. Näiden puulajien lisäksi kantapuita on valittu monilla muillakin puulajeilla, jotka eivät ole aktiivisen jalostustoiminnan piirissä. Puulajit eroavat toisistaan biologisilta ominaisuuksiltaan, jotka vaikuttavat jalostuksessa käytettäviin menetelmiin, jalostustyön etenemiseen ja saavutettuihin tuloksiin.  

Kukinta ja siementuotanto

Mänty on tuulipölytteinen ja yksikotinen puulaji, toisin sanoen sen hede- ja emikukinnot sijaitsevat samassa yksilössä. Se kukkii noin kymmenen päivää myöhemmin kuin kuusi: Etelä-Suomessa toukokuun lopulla tai kesäkuun alkupuoliskolla lämpösumman ollessa noin 220 d.d, Pohjois-Suomessa pari viikkoa myöhemmin. 

Männyn kellertävät hedekukat ympäröivät terttumaisena kukintona uusimpien vuosikasvainten tyveä. Kukinnan jälkeen ne varisevat pois ja jättävät jälkeensä neulasettoman paikan vuosikasvaimeen. Hedekukkia kehittyy runsaimmin puiden alaoksiin.  

Emikukinnot ovat pieniä, pystyjä, lyhytperäisiä sekä käpymäisiä ja väriltään punertavia, joskus myös vihreitä tai aivan punaisia. Välittömästi kukkimisen jälkeen ne kääntyvät alaspäin. Ne sijaitsevat vuosikasvainten kärjessä yksitellen tai muutaman kukinnon ryhminä. Niitä on yleensä enemmän puun etelä- kuin pohjoispuolella ja latvuksen yläosissa runsaammin kuin alaosissa. 

Emikukinnoista kehittyy ensimmäisen kesän kuluessa pieni noin 0,5 cm:n pituinen kellertävän harmaa ns. pikkukäpy. Seuraavana kesänä se varttuu täysikasvuiseksi ja muuttuu kellan- tai harmaanruskeaksi kävyksi. Useimmista muista puista poiketen männyn siemenen kehitys kestää kaksi kasvukautta; hedelmöitys tapahtuu vasta toisen kesän alussa ja siemen tuleentuu toisen vuoden syksyllä. Tästä syystä toisen vuoden sääolosuhteet, etenkin lämpötila, vaikuttavat merkittävästi siementen itävyyteen. Pohjois-Suomessa männyn siemen jää useina vuosina tuleentumatta kesän liian alhaisen lämpötilan vuoksi. Kävyt aukeavat ja siemenet varisevat seuraavana keväänä huhtikuusta alkaen, kuitenkin pääosin touko-kesäkuussa. 

Yksittäiset männyt alkavat tuottaa siementä 8–20-vuotiaina, muutamia vuosia ennen hedekukinnan alkamista. Männyn siemenviljelyksillä vartteet alkavat tuottaa siementä jo varhain, noin viisi vuotta istutuksesta, mutta taloudellisesti kannattavia siemensatoja saadaan vasta noin 12 vuoden iässä. Mänty tuottaa joka vuosi ainakin jonkin verran siementä, mutta runsaat siemenvuodet toistuvat Etelä-Suomessa muutaman vuoden välein, Pohjois-Suomessa harvemmin.  Männyllä ei juuri ole siementuholaisia, toisin kuin kuusella. Pölyttymättä jääneet tai heikosti pölyttyneet emikukat varisevat maahan. 

Kasvullinen lisättävyys

Männyn kasvullinen solukkolisäys on osoittautunut vaikeaksi. Varttaminen on käytännössä ainoa toimiva menetelmä vanhojen puiden monistamiseen. Hyvin nuoria taimia voidaan lisätä myös oksapistokkaista, mutta niiden juurtumisprosentti on alhainen, enintään noin 20 prosenttia. Nuoria mäntyjä on onnistuttu lisäämään myös kääpiöversoista: hormonikäsittelyllä neulasparien väliin saadaan syntymään 2–3 cm:n pituisia pienversoja, jotka juurrutetaan kasvihuoneessa. 

Jalostuksen pääpiirteet ja nykytilanne

Männyllä on kuusi jalostuspopulaatiota, joiden kohdealueet kattavat maamme koko ilmastollisen vaihtelun pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Jalostusohjelmassa on lisäksi yksi ylimääräinen alkuperältään Suomea eteläisempi reservipopulaatio, jonka aineistot ovat osaksi Ruotsin ja Viron jalostusohjelmista.  

Männyn jalostus on edennyt pisimmälle Etelä- ja Keski-Suomessa, jossa 1. polven jalostuspopulaatioiden ensimmäiset risteytyssarjat valmistuivat jo 2000-luvun alussa. Näistä risteytysjälkeläistöistä valitaan 2020-luvulla parhaat yksilöt toisen polven jalostukseen ja siemenviljelyyn. Keskisessä Suomessa (Pohjois-Karjala – Pohjois-Pohjanmaa) 1. polven jalostuspopulaation puiden väliset risteytykset jatkuvat edelleen. Pohjois-Suomen parhaita testattuja plusmäntyjä taltioidaan säilytykseen kloonikokoelmiin, joissa ne risteytetään vartteiden saavutettua kukintakypsyyden.  

Kukinta ja siementuotanto

Kuusi on yksikotinen puulaji eli sen hede- ja emikukinnot sijaitsevat samassa yksilössä. Kuusi on tuulipölytteinen ja kukkii noin kymmenen päivää ennen mäntyä: Etelä-Suomessa touko-kesäkuun vaihteessa, kun lämpösummaa on kertynyt 100-120 d.d. Pohjois-Suomessa kukinta ajoittuu kesäkuun puolen välin paikkeille.

Kuusen hedekukinnot kehittyvät ennen emikukintoja ja sijaitsevat pääosin latvuksen alaosissa ja edellisen vuoden kasvainten neulasten hangassa, suurimmaksi osaksi kasvaimen tyven lähellä. Ne ovat pieniä, pyöreähköjä, käpymäisiä, 2–2,5 cm:n pituisia ja väriltään yleensä heleän punaisia. Tehtävänsä hoidettuaan ne vaalenevat, kuivuvat ja varisevat pois.  

Hieman myöhemmin kehittyvät emikukinnot sijaitsevat pääosin latvuksen yläosissa edellisen vuoden kasvainten kärjessä. Ne ovat hedekukintoja isompia, noin 4 cm:n pituisia, käpymäisiä ja väriltään yleensä purppuranpunaisia. Alun perin pystyasentoiset emikukinnot taipuvat kesän aikana alaspäin riippuviksi kasvaessaan täysimittaisiksi kävyiksi. Samalla niiden väri muuttuu syksyyn mennessä punaruskeaksi ja lopulta kävyn kuivuttua kastanjanruskeaksi. Melko yleinen on myös kellanvihreäkukkainen ja vihreäkäpyinen kuusi, jonka hedekukatkin ovat kellanvihreitä. 

Kuusen siemenet kypsyvät kukintavuoden syksyllä loka-marraskuussa. Tuleentuakseen kuusen siemen ei tarvitse yhtä paljon lämpöä kuin männyn siemen, mutta siitä huolimatta epäedulliset sääolosuhteet vaikeuttavat tuleentumista etenkin Pohjois-Suomessa. Kuusen kaikista siemenaiheista muodostuu siemen riippumatta siitä, onko pölytys onnistunut vai ei. Hedelmöittymättömistä siemenaiheista syntyy kuitenkin vain tyhjiä siemeniä. Tyhjien siementen määrä onkin yleinen kuusen siemensadon laatua alentava tekijä. Kävyt aukeavat ja siemenet varisevat joko syksyllä tai seuraavana keväänä pääosin maalis-huhtikuussa muutamia viikkoja aikaisemmin kuin männyn siemenet. 

Kuusella siemenvuodet toistuvat harvemmin kuin männyllä. Runsaita siemenvuosia kuusella on noin 10–12 vuoden välein. Siemensadon määrä pienenee voimakkaasti pohjoiseen päin mennessä. Siementaimet voivat alkaa kukkia aukeilla paikoilla jo varsin nuorina, noin 10–15 vuoden iällä, mutta vasta noin 40–60 vuoden iässä kukinta tulee säännöllisemmäksi. Kuusen käpyjä ja siemeniä uhkaavat monet hyönteis- ja sienituhot. 

Siementuotannossa käytettävät vartteet alkavat kukkia huomattavasti nuoremmalla iällä kuin siemensyntyiset puut. Emikukkia ja käpyjä voi kehittyä vartteisiin jo ensimmäisinä varttamista seuraavina vuosina. Niistä saatava siemen on lähes kokonaan taustapölyttynyttä, koska hedekukinta alkaa runsastua vasta 15–20 vuoden iällä. Taloudellisesti kannattavia siemensatoja kuusen siemenviljelykset alkavat tuottaa noin 18 vuoden iässä. 

Kasvullinen lisättävyys

Kuusen verrattain helppo kasvullinen lisättävyys oksapistokkaita juurruttamalla on jalostuksen kannalta tärkeä ominaisuus. Käsityönä tuotettavat pistokastaimet ovat käytännön metsänviljelyyn liian kalliita, mutta kuusen jalostuksessa niitä käytetään yleisesti tehostamaan ehdokasaineistojen testausta. Pistokaslisäys onnistuu parhaiten nuorista taimista ja alkaa hiipua kymmenen ikävuoden jälkeen. Vanhojen puiden tavallisin lisäystapa on varttaminen. Pluspuiden varteklooneilla perustetaan siemenviljelyksiä siementuotantoa varten sekä kloonikokoelmia jalostuksen aineistojen säilytystä varten. 

Kuusta on mahdollista lisätä kasvullisesti myös kypsymättömien siemenalkioiden erilaistumattomasta solukosta. Tähän perustuvaa menetelmää on kehitetty kuusen metsänviljelyaineistojen massalisäykseen. Kasvullisen alkiomonistuksen onnistuminen vaihtelee huomattavasti eri alkiogenotyypeillä.  

Siemensiirrot

Kuusi sietää pitempiä, jopa usean sadan kilometrin siemensiirtoja pohjoiseen päin kuin mänty tai koivu. Alkuperäsiirrolla saavutetaan pieni kasvunlisäys ja vältetään keväthallojen aiheuttamia tuhoja. Mitä pohjoisemmaksi mennään, sitä lyhyemmät siirrot ovat suositeltavia. Pohjois-Suomessa tulisi käyttää paikallisia kuusialkuperiä. Salpausselän eteläpuolella voidaan metsänviljelyssä käyttää myös virolaisia alkuperiä. Kuusen siemenviljelyssiementen käyttöalue ulottuu pohjoiseen päin 130 d.d. (lämpösumman astepäiväyksikköä) ja etelään päin 70 d.d. siemenviljelyksen käyttöaluekeskiarvosta, joka on laskettu pluspuiden kasvupaikkojen ja siemenviljelyksen sijaintipaikan mukaan. 

Kuusen jalostuksessa on tuotettu koko maassa toisen polven valinta-aineistot sekä risteyttämällä että valitsemalla ehdokkaiksi lupaavimpia yksilöitä kuusen pluspuiden jälkeläiskokeissa kasvavista vapaapölytysperheistä. Risteytys- ja vapaapölytysjälkeläiset testataan pistokasklooneina eri ympäristöihin perustetuissa kenttäkokeissa. Ensimmäiset 2. polven kloonitestaukseen perustuvat valinnat valmistuvat Etelä-Suomessa 2020-luvun lopulla ja Pohjois-Suomessa 2030-luvun lopulla. 

Kukinta ja siementuotanto

Image

Rauduskoivu on tuulipölytteinen, yksikotinen puulaji eli hede- ja emikukat sijaitsevat samassa yksilössä. Rauduskoivun hedenorkot ovat talvisaikaan ruskeita, kovia pötköjä ja venyvät kukinnan alkaessa pituutta muuttuen keltaisiksi siitepölystä. Eminorkot ovat puhjetessaan hedenorkkoja huomattavasti pienempiä, pystyjä, vain parin cm:n pituisia. Norkoissa olevat pikkukukinnot ovat kolmikukkaisia, ja myös hedelmät ovat siitä syystä kolmen ryhmissä.  

Rauduskoivu kukkii lehtien puhkeamisen aikoihin tai vähän aikaisemmin, Etelä-Suomessa siis toukokuun  alkupuoliskolla ja Pohjois-Suomessa yleensä kesäkuun puoleenväliin mennessä. Siemenet kypsyvät kukkimiskesänä Etelä-Suomessa pääosin heinäkuun lopulla. Siemenet alkavat varista heti kypsymisensä jälkeen ja variseminen jatkuu aina syys-lokakuulle asti. Hyvät siemenvuodet toistuvat melkein joka vuosi. Rauduskoivun siemensato on yleensä kertaluokkaa suurempi kuin havupuilla. Sen sijaan koivun siemenen itävyys on yleensä paljon havupuita heikompi.  

Rauduskoivun viljelysiemen tuotetaan muovihuonesiemenviljelyksissä, joiden vartteissa kukinta alkaa yleensä toisena tai kolmantena vuonna istutuksesta. Koivun nopea kasvu sekä nuorella iällä alkava kukinta ovat jalostuksen kannalta suotuisia ominaisuuksia.

Kasvullinen lisättävyys

Rauduskoivua voidaan lisätä kasvullisesti varttamalla ja solukkoviljelyn avulla. Solukkoviljellyt eli mikrolisätyt taimet ovat kuitenkin suhteellisen kalliita, ja sen vuoksi vain visakoivua lisätään nykyisin kasvullisesti.  Ainakin nuorilla koivuilla onnistuu myös perinteinen pistokaslisäys kesäpistokkaista. 

Jalostuksen pääpiirteet ja nykytilanne

Rauduskoivulla on kaksi Etelä- ja Keski-Suomeen soveltuvaa jalostuspopulaatiota, jotka koostuvat eri sukupolvien puista.  Rauduskoivun risteytyksistä suuri osa on aiemmin tehty siemenviljelyksissä, mikä on rajoittanut risteytysvanhempien määrät melko pieniksi. Tästä syystä nykyisten jalostusaineistojen täydennykseksi on viime aikoina valittu uusia pluspuita sekä kokeista että luonnonmetsiköistä. Uusia pluspuita testataan parhaillaan jälkeläiskokeissa samanaikaisesti pitemmälle jalostettujen risteytysjälkeläisten kanssa, joista valitaan aineistoja tuleviin siemenviljelyksiin. Rauduskoivulla tutkitaan lisäksi niin sanottuun heteroosi-ilmiöön pohjautuvan hybridijalostuksen mahdollisuuksia. Tämä perustuu useassa sukupolvessa itsepölytettyjen koivulinjojen keskinäisiin risteytyksiin. 

Tervaleppä on nopeakasvuinen ja arvokkaaksi tukkipuuksi kasvava vesistöjen varsien sekä kosteiden ja viljavien kasvupaikkojen puulaji. Tervaleppä menestyy parhaiten ravinteikkailla, multavilla mailla, joissa on tarjolla liikkuvaa vettä juuristolle. Tervaleppä menestyy myös viljavalla turvemaalla. 

Kukinta ja siementuotanto

Tervaleppä on yksikotinen puulaji eli sen hede- ja emikukinnot ovat samassa yksilössä. Tuulipölytteinen tervaleppä kukkii maalis-huhtikuussa ennen lehtien puhkeamista, noin viikkoa ennen harmaaleppää. Hedekukinto on noin 3–5 cm:n pituinen norkko. Emikukinto on perällinen, käpymäiseksi puutuva norkko. Eminorkot sijaitsevat versossa yleensä hedenorkkoja alempana.  

Tervalepän siemenet kypsyvät useimmiten lokakuun kuluessa. Ne varisevat yleensä sulaan maahan, mutta variseminen voi jatkua myös lumen tultua. Siemenissä olevat kelluntaontelot helpottavat niiden leviämistä sulamisvesien mukana. Siementen itävyys on yleensä alhainen, mutta onnistunut pölytys voi nostaa itävyyden 30–50 prosenttiin. 

Tervaleppä alkaa tuottaa siementä jo alle kymmenen vuoden ikäisenä. Siementä tulee lähes joka vuosi, mutta runsaita satoja vain harvoin.  

Jalostuksen pääpiirteet ja nykytilanne

Tervalepän jalostus keskittyy kahdelle kohdealueelle: Etelä-Suomeen ja Keski-Suomeen. Tervalepän jalostusaineistoon kuuluu 152 plusleppää, joiden vartteilla on perustettu 2000-luvulla kaksi edellä mainittujen kohdealueiden siemenhuoltoa palvelevaa siemenviljelystä. Ahvenanmaalla on lisäksi yksi etelärannikon pluslepillä perustettu siemenviljelys. Pluspuita on risteytetty Manner-Suomen kahdella siemenviljelyksellä vuodesta 2013 alkaen. Risteytysohjelman toteutumista on viivästyttänyt aikaisin kukkivan tervalepän pölytettyjen emikukintojen toistuva paleltuminen keväthalloissa. 

Pluspuiden risteytyksistä syntyvät jälkeläistöt kasvatetaan kenttäkokeissa, joista valitaan aikanaan parhaat yksilöt seuraavan polven jalostuspopulaatioihin. Valinta tehdään risteytysperheiden sisäisenä fenotyyppisenä yksilövalintana.  

Tervalepän jalostuksessa parannetaan kasvun lisäksi rungon suoruutta ja oksikkuutta. Erityisesti jalostuksella pyritään vähentämään tervalepälle ominaisia vesioksia, joita syntyy runkoon varsinkin harvennuksen jälkeen rungon saadessa valoa. Pluspuuvalinnan tuloksista saadaan alustavaa tietoa 2030-luvun loppupuolella, kun pluspuiden risteytysjälkeläiset on testattu jälkeläiskokeissa.  

Mikä on hybridihaapa?

HybridiHybridihaapa (Populus x wettsteinii) on kahden haapalajin, kotimaisen metsähaavan (P. tremula) ja pohjoisamerikkalaisen haavan (P. tremuloides) välinen risteytys.  Risteytyksissä tavallisesti käytetty emopuu on kotimainen haapa, jonka kukkimis- ja lisääntymisbiologia selostetaan tässä luvussa.

Kukinta ja siementuotanto

Metsähaapa on kaksikotinen puulaji, eli sen hede- ja eminorkot sijaitsevat eri yksilöissä. Hede- ja emipuut hyvin usein sijaitsevat myös eri metsiköissä. Haapa on tuulipölytteinen, ja se kukkii paljon ennen lehtien puhkeamista Etelä-Suomessa toukokuun alussa ja Pohjois-Suomessa lähes kuukautta myöhemmin. Hedekukinto on 8–10 cm:n pituinen pehmeä, riippuva norkko. Ne ovat heteitten punaisten ponsien, eli siitepölyä sisältävien kasvinosien, takia punertavia. Emikukinto on 10–18 cm:n pituinen, riippuva, kellertävä norkko. 

Siemenet kypsyvät nopeasti ja varisevat Etelä-Suomessa jo kesäkuussa, jolloin lehdet ovat vielä keskenkasvuisia. Siemenet ovat hyvin pienikokoisia, ja pitkillä lenninkarvoillaan ne leviävät tuulen mukana hyvinkin kauas. Haavan uudistuminen siemenistä on kuitenkin yleensä hankalaa ja harvinaista. Tähän vaikuttaa haavan siementen pieni koko ja vähäinen vararavintovarasto, joka ei useinkaan riitä kilpailussa pintakasvillisuuden kanssa. Haapa kukkii jo nuorella iällä, mutta runsaammat siemensadot alkavat vasta 30–40 vuoden iässä. Siemensadot ovat yleensä runsaita ja ne toistuvat useimpina vuosina. Luonnossa haapa lisääntyy yleensä kasvullisesti juurivesoista.  Yhden haapapuun juuristosta kasvanut vesakko muodostaa perimältään samanlaisten yksilöiden kloonin. 

Hybridihaaparisteytykset tehdään kasvihuoneessa hyötämällä lepotilaiset risteytysoksat kukkimaan ja pölyttämällä ne haluttujen isäpuiden siitepölyllä.  

Kasvullinen lisättävyys

Hybridihaapaa voidaan lisätä kasvullisesti juuripistokkailla ja solukkolisäyksellä. Hybridihaapa onkin visakoivun ohella ainoa puulajimme, jonka metsänviljelyssä käytetään kasvullisesti lisättyjä kloonitaimia. 

Jalostustavoitteet

Hybridihaavan jalostuksen tavoitteena on valita puuntuotokseltaan, laadultaan ja kestävyydeltään erinomaisia hybridihaapaklooneja kasvulliseen taimimateriaalin lisäykseen. Laatuominaisuuksista tärkeimpiä ovat rungon suoruus ja haarattomuus sekä oksikkuuslaatu. Kestävyysominaisuuksista puolestaan elävyys, pakkashalkeamien vähäinen lukumäärä ja mustaversosienen kestävyys. 

Jalostuksen nykytilanne

Hybridihaavan jalostusta tehtiin jo 1950–1970-luvuilla, minkä jälkeen se tyrehtyi pariksi vuosikymmeneksi kotimaisen tulitikkuteollisuuden hiipuessa. Kiinnostus haavanviljelyyn heräsi uudestaan 1990-luvun alussa, kun hybridihaavan huomattiin olevan kilpailukykyinen ulkomaisten eukalyptuksen ja akaasian kanssa lyhytkuituisen massan raaka-aineena. Lupaavien näkymien vuoksi hybridihaavan jalostus käynnistettiin metsäteollisuuden tuella eteläisimmässä Suomessa uudelleen. Vaikka teollisuuden kiinnostus hybridihaapaan laantui melko pian, hybridihaavan jalostusta on jatkettu tuolloin koottujen vanhojen jalostusaineistojen pohjalta.  

Hybridihaapa on jalostettavista puulajeistamme ainoa, jonka jalostus ei ole pitkän aikavälin valintajalostusta, vaan perustuu kantalajien yksilöiden risteytyksiin ja risteytysjälkeläistöistä valittujen yksilöiden testaukseen kloonikokeissa. Hybridihaavan kenttäkokeissa on testattu yhteensä 79 lupaavaa kloonia, joista parhaat on valittu kasvulliseen lisäykseen ja taltioitu kokoelmiin. Kenttäkokeissa testataan edelleen 85:tä kloonia, jotka on valittu jälkeläiskokeista lupaavimpien siemenjälkeläisten joukosta. Viimeinen kloonivalinta on vuorossa vuonna 2024, jolloin testaustulokset valmistuvat näiden kloonien osalta. Uusia hybridihaaparisteytyksiä ei enää tehdä. Hybridihaavan viljely Suomessa on käytännössä loppunut. Viljelykiinnostuksen mahdollisesti viritessä uudelleen kasvultaan ja laadultaan erinomaisia testattuja hybridihaapaklooneja on jo jalostettu taimituotannon tarpeisiin riittävästi.

Levinneisyys ja biologiset ominaisuudet

Arkangelinlehtikuusi (Larix archangelica), entiseltä nimeltään siperianlehtikuusi, kasvaa laajalla levinneisyysalueella Koillis-Venäjällä ja Länsi-Siperiassa muodostaen paikoin joko pohjoista tai alpiinista metsänrajaa. Puulajin läntisimmät luontaiset esiintymät ovat Äänisjärven seudulla. Arkangelinlehtikuusi ei siis kuulu Suomen alkuperäisiin puulajeihin, vaan sitä on tuotu useista lisäyslähteistä jo 1700-luvulta lähtien. Merkittävin näistä on Karjalan kannaksella sijaitseva Raivolan lisäyslähde, josta useimmat maamme arkangelinlehtikuusikot ovat peräisin. 

Arkangelinlehtikuusi on ilmastovaatimuksiltaan joustava ja menestyy Suomessa etelärannikolta aina Lappiin asti. Vieraista puulajeista arkangelinlehtikuusi on parhaiten sopeutunut Suomen ilmastoon. Se viihtyy parhaiten suhteellisen rehevillä kasvupaikoilla, joilla se on ylittänyt kotimaisten havupuiden puuntuotoksen noin viidenneksellä. Soistuneilla mailla ja tiiviillä savimailla lehtikuusi ei viihdy lainkaan. 

Kukinta ja siementuotanto

Image

Arkangelinlehtikuusi on yksikotinen puulaji eli hede- ja emikukinnot sijaitsevat samassa yksilössä. Se on tuulipölytteinen ja kukkii yleensä toukokuun alussa. Kukinnot sijaitsevat yksittäin kasvainten päissä ja ilmaantuvat toukokuun alussa samaan aikaan tai hieman aikaisemmin kuin lehdet. Emikukinnot ovat punertavan keltaisia tai vihreitä. Siemenet kypsyvät kukintavuoden syksyllä ja alkavat varista seuraavan vuoden maaliskuulla. Variseminen keskittyy touko-kesäkuulle, mutta voi jatkua aina syyskuulle asti. Siemenet irtoavat kävyistä hyvin herkästi, mistä johtuen kävyt ovat helposti karistettavia.

Lehtikuusella saadaan tyydyttäviä siemensatoja lähes joka vuosi, mutta runsaita ne ovat etelässä 3–4 vuoden välein ja pohjoisessa 6–7 vuoden välein. Metsänviljelyyn käytettävä lehtikuusen siemen tuotetaan vartesiemenviljelyksillä.  Taloudellisesti kannattavia siemensatoja niillä saadaan noin 14 vuoden kuluttua siemenviljelyksen perustamisesta. Heikkoina kukintavuosina käpyjen keruu ei kannata, koska itävyys voi vajaan pölytyksen jälkeen jäädä alhaiseksi. Joinakin vuosina keväthallat voivat tuhota emikukat. 

Jalostuksen pääpiirteet ja nykytilanne

Arkangelinlehtikuusen jalostuspopulaatiot koostuvat pääosin Raivolan kantaa edustavista 128 kantapuusta, jotka on valittu 1950-luvulla Metsäntutkimuslaitoksen tutkimusmetsistä sekä Mustilan puulajipuistosta. Niitä säilytetään kotimaisissa siemenviljelyksissä.  Lehtikuusen jälkeläiskokeita on perustettu vähän, vain 11 koetta, mikä on vaikeuttanut pluspuiden jalostusarvostelua. Lehtikuuselle on muodostettu kaksi jalostuspopulaatioita, toinen Etelä- ja toinen Pohjois-Suomen aineistoista. Lehtikuusen jalostus perustuu vapaapölytysperheiden sisäiseen yksilövalintaan fenotyypin perusteella ja valittujen yksilöiden isien tunnistamiseen mikrosatelliittimerkkien avulla.