Merialueet - kilohailikanta 2025
Julkaistu 13.10.2026
Turskan taannuttua Itämeren kilohailikanta runsastui nopeasti 1990-luvulla, ja kutukanta oli huipussaan 1997. Vaikka kanta sittemmin pienentyi, se on pysynyt selvästi runsaampana kuin 1980-luvulla. Runsaina turskavuosina, kun kilohailikanta oli pieni, sitä esiintyi Suomen vesialueilla vähälukuisesti. Vaikka kilohaili on hyvinä vuosinaan Itämeren pääaltaalla olennaisesti runsaampi kuin silakka, Selkämerellä se on aina ollut vähälukuinen silakkaan verrattuna, samoin Riianlahtea se näyttää välttävän.
Itämeren kilohailin kokonaissaalis vuonna 2025 pieneni kalastuskiintiöitä seuraten kolmannen kerran peräkkäin edellisestä vuodesta. Sen kalastuskuolevuus pieneni FMSY-viitearvon tasolle. Toisen peräkkäisen melko runsaan vuosiluokan (2024 ja 2025) myötä kutukanta on kasvussa kolmen erityisen heikon vuoden jälkeen ja on selvästi kaikkien viitearvojen (Bpa, Blim ja MSY Btrigger) yläpuolella.
ICESin vuonna 2026 antaman neuvon mukaan EU MAP:a noudatettaessa vuoden 2027 saaliiden tulee olla 253 819 tonnin ja 332 885 tonnin välillä. Neuvoa pidetään varovaisuusperiaatteen mukaisena.
Pelagisten lajien (kilohaili ja silakka) troolikalastus on kielletty Euroopan unionin jäsenmaiden aluksilta rannikkovaltioiden perusviivan (sisäisten aluevesien ulkoraja 12 mpk:n etäisyydellä rannasta) ulkopuolella osa-alueilla 25–27,28.2. ja 29 sekä itäisen leveyspiirin 24° E länsipuolella Suomenlahdella toukokuun alusta heinäkuun loppuun.
Kilohailin esiintymisalue on syksyisissä kaikuluotauksissa painottunut pääaltaan koillis- ja itäosiin sekä Suomenlahdelle, mutta toukokuun kaikuluotauksissa kilohailia on tavattu tasaisemmin sekä eteläisellä että pohjoisella Itämeren pääaltaalla.
Kilohaili Itämeren ekosysteemissä
Itämeren kilohailikanta arvioidaan yhtenä kalakantana. Viime vuosille on kuitenkin ollut tyypillistä, että syksyn kaikuluotauksissa kilohaileja on ollut runsaasti pääaltaan pohjoisosassa (Baltian maiden länsipuolisissa lähivesissä sekä Suomenlahdella) ja keväällä enemmän eteläosassa.
Iänmääritysten perusteella kilohailit kasvavat pohjoisella Itämerellä hitaammin kuin eteläisellä. Tämän perusteella kilohailit eivät vaella suurina määrinä pohjoisesta etelään. Kalastajien mukaan eteläiset kilohailit ovat syksyllä matalammassa vedessä kuin, missä kaikuluotaus tapahtuu.
Turskan väheneminen ja Itämeren hapettomuus ovat parantaneet kilohailikannan kasvua
Itämeren kilohailikanta on ollut runsas 1990-luvulta lähtien. Samalle vuosikymmenelle ajoittuu turskakannan romahtaminen, ja myös pääaltaan silakkakannan pieneneminen jatkui. Kilohaileja ravintonaan käyttävän turskan vähyys lienee yksi kilohailikannan kasvun mahdollistanut tekijä. Myös pääaltaan pohjien laajat hapettomat alueet suosivat epäsuorasti kilohailia, heikentämällä silakan mahdollisuuksia hyvään kasvuun.
Jos Itämeri olisi hyvässä tilassa ja pohjat hapekkaita, silakkakanta olisi ehkä suurempi ja kilohailikanta pienempi. Näin siksi, että kilohailin kanssa eläinplanktonravinnosta kilpaileva silakka tarvitsee hyvin menestyäkseen ja isoksi kasvaakseen myös hapekkaita pohjia vaativaa äyriäisravintoa. Nykyoloissa, pohjaeläinravinnon ja kookkaiden eläinplanktonlajien ollessa vähissä, silakka jää pienikokoiseksi.
Runsas kilohailikanta on osaltaan haitannut ajoittain myös lohen menestymistä. Kun kilohailikanta on ollut hyvin runsas, kilohailin suuresta osuudesta lohen ravinnossa on seurannut tiamiininpuute lohissa (M74-oireyhtymä). Tämän seurauksena ainakin lohien lisääntymiskyky on heikentynyt.
Ympäristömuutoksilla merkittävä vaikutus Itämeren kalakantoihin
Ylikalastuksen vaikutusta Itämeren kalastomuutoksiin on todennäköisesti liioiteltu, sillä heikossa tilassa olevan elinympäristön kaikkia vaikutuksia ei ole ymmärretty.
Kansainvälisen merentutkimusneuvoston (ICES) neuvonannoissa kalastusta pyritään ohjaamaan niin, että heikentyneet kalakannat elpyisivät tai ainakin edellytykset niiden elpymiselle säilyisivät. Tämän vuoksi kalalajin elinympäristön heiketessä myös kalastusta pitää sopeuttaa kalakannan heikentyneeseen tuotantokykyyn. Sopeutusta on jouduttu tekemään erityisesti turskan ja lohen kalastuksen neuvonannoissa.
Itämeren turska-, silakka- ja ehkä myös lohikantojen tila paranisi (kilohailikanta ehkä pienenisi) suurella todennäköisyydellä, jos Itämeren tila tavalla tai toisella paranisi. Isoin ongelma on runsas ravinteisuus ja laajat hapettomat pohja-alueet. Melko vähäinen raikkaan valtameriveden virtaus Itämereen ja sen myötä suolapitoisuudenkin väheneminen on osaltaan vaikuttanut hapettomien pohjien yleistymiseen ja myös muuttanut kalastoa Suomen rannikoilla vähemmän mereiseksi.
Asiantuntija
