Punajuuren lohkovaatimukset

Punajuuri menestyy parhaiten hyvin vettä pidättävillä multavilla mailla. Parhaiten punajuurelle sopivia maalajeja ovatkin hietasavi, hieno hieta ja multamaat. Sopivat kosteusolosuhteet, hyvä maan rakenne ja tehokas ojitus varmistavat tasaisen taimettumisen ja hyvän kasvun niin kuivina kuin sateisinakin kasvukausina.

Punajuuri kasvaa parhaiten maassa, jossa ei ole liikaa happamuutta, sillä sen happamuuden sietokyky on heikko. Hyvin happamissa olosuhteissa juuristo jää lyhyeksi ja tupsumaiseksi. Happamuudesta kärsivässä taimistossa punajuuren taimien lehdet ovat usein selvästi punaisia tai punertavia.

Happamuutta punajuuri sietää paremmin eloperäisillä ja karkeilla kivennäismailla. Näillä mailla pellon pH-tason pitäisi olla vähintään 6,5. Savimailla pH-tavoite on syytä asettaa vähän korkeammalle. Toisaalta korkea pH lisää usein ruven esiintymistä.

Kalkitusainetta valittaessa huomioidaan myös maan Mg-luku (magnesiumluku). Jos maan Mg-luku on alle 100, on suositeltavaa käyttää magnesiumia sisältävää kalkitusainetta.

Lannoituksen suunnittelun perustana tulee aina olla enintään 5 vuotta vanha viljavuustutkimus.

Punajuuri ei tarvitse voimakasta typpilannoitusta sadonmuodostukseen. Kylvötiheys ja sopiva typpilannoitus sekä tarpeen mukainen kastelu ovat työkaluja sadon laadun hallintaan. Kokonaistypen käyttömääräksi suositellaankin korkeintaan 120 kg/ha, vaikka nitraattiasetuksen (valtioneuvoston asetus 1250/2014) suurin sallima liukoisen typen määrä juureksille on kivennäismailla 200 kg/ha ja eloperäisillä mailla 170 kg/ha. Maan liukoisen typen määrää voidaan mitata keväällä ennen kevätlannoitusta ja kasvukaudella ennen lisälannoitusta. Maan liukoisen typen määrän pitäisi säilyä kylvöstä kymmenen viikon ajan 40 kg/ha yläpuolella 0–30 cm pintakerroksessa.

Typen lannoitustarvetta laskettaessa huomioidaan maasta vapautuva typpi (maalaji ja multavuus), esikasvin typpilannoitusvaikutus ja esikasville mahdollisesti annetun karjanlannan vaikutus. Suuri osa punajuurikkaan viljelystä on sopimustuotantoa, johon myös sadon ostajapuoli voi asettaa lisäehtoja.

Kaliumia punajuuri tarvitsee runsaasti. Kevyillä mailla tarve on savimaita pienempi. Suurimman osan tarvitsemastaan kalista punajuuri saa maan kaliumreserveistä. Myös maahan mahdollisesti kynnetyt, esikasvina olleen juurikasvin naatit sisältävät runsaasti kalia. Myös fosforia punajuurella pitää olla kasvukauden aikana riittävästi käytettävissä. Kun maan pH on tavoitetasolla, tulee suurin osa punajuuren fosforitarpeesta tyydytettyä maan fosforireserveistä.

Punajuuren kalin ja fosforin lannoitustarve määritetään lannoitelaskelmalla, jonka lähtötiedot saadaan viljavuustutkimuksen analyysitiedoista. Laskelman perusteella valitaan sitten sopiva seoslannoite, jolla pääravinteiden tarve tulee täydennettyä.

Punajuuren fosforilannoituksen ylärajat fosforiasetuksen mukaan ja suositeltava keskimääräinen kaliumlannoitus esitetään oheisessa taulukossa. Kaliumlannoituksen suositus pätee punajuuren keskimääräiseen satotasotavoitteeseen 40 t/ha. Jos tavoiteltava satotaso poikkeaa keskimääräisestä, tulee annettavaa ravinnemäärää vastaavasti suurentaa tai pienentää. Sokerijuurikkaan tapaan osa punajuuren kalin tarpeesta voidaan korvata natriumilla.

¹⁾ Valtioneuvoston asetus 64/2023, ns. fosforiasetus. Katso asetus koskien mahdollista fosforintasausta tasausjakson aikana.

Hivenravinteista yleisesti avomaan vihanneksille tärkeimmät ovat boori ja mangaani. Boorin puutetta tavataan lähinnä huuhtoutumisherkillä mailla. Yleensä boorin tarve tulee hoidettua puutarhalannoitteita käytettäessä, jolloin harvemmin on tarvetta erilliselle lisälannoitukselle.

Mangaanin liukoisuus maassa heikkenee, kun maan pH nousee, joten puutosoireita saattaa ilmetä korkean pH arvon peltolohkoilla. Mangaanin puutteen tunnistaa punajuuren lehtisuonien välien vaalenemisesta, joka alkaa nuorimmista lehdistä. Tätä ilmiötä on helppo seurata alkukesästä.

Hikevillä mailla, kuten hietamailla, punajuurelle kannattaa sijoittaa lannoitteet tavallista etäämmälle siemenriveistä, jotta vältytään liian korkealle kohoavan suolaväkevyyden riskiltä siementen ja sirkkataimien juurten läheisyydessä. Näin siksi, että hikevien maiden voimakas kapillaarinen veden nousu vie ravinnesuoloja lannoiteriveistä tehokkaasti ylöspäin. Riski maan pintakerroksen suolaväkevyyden liialliselle kohoamiselle on suuri, kun säätila kylvön jälkeen on lämmin ja kuiva. Liian korkea suolaväkevyys siementen ja sirkkataimien juurten läheisyydessä haittaa punajuuren itämistä ja taimettumista. Koska punajuurella on muutenkin taipumusta eriaikaiseen itämiseen, kannattaa asiaan kiinnittää huomiota.

Silloin kun lannoitus ja kylvö tehdään eri työvaiheissa, voidaan lannoitteet sijoittaa ennen kylvöä tapahtuvan muokkauksen yhteydessä runsaan 10 cm:n syvyyteen. Vähähumuksisilla hiedoilla kannattaa tavoitella 15 cm sijoitussyvyyttä. Tällöin vältytään liian korkealle kohoavan suolaväkevyyden riskiltä maan pintakerroksessa.

Kombi-menetelmä, jossa kylvö ja lannoitteiden sijoitus tapahtuvat samalla ajokerralla kylvölannoitinta käyttäen, on käytettävissä olevista menetelmistä kuitenkin paras. Siinä lannoitteet sijoitetaan optimaaliselle etäisyydelle siemenistä sekä syvyys- että vaakasuuntaan. Vihannesten kylvölannoittimissa lannoitevantaiden etäisyys kylvövantaista sivusuunnassa on yleensä 3–6 cm. Lannoite voidaan tällöin sijoittaa vastaavasti 1–3 cm edellä mainittua suositusta matalampaan syvyyteen, koska kylvölannoitinta käytettäessä lannoite ei missään kohdassa peltoa voi päätyä suoraan kylvörivin alle, kuten se voi eri ajokerralla lannoitettaessa.