Lantun tuholaistorjunta

Lantun kasvinsuojelu on haasteellinen asia, kuten myös muiden ristikukkaisten viljelykasvien. Torjunta-ainevalikoima on kaventunut ja ratkaisuja kasvinsuojeluongelmiin on tarpeen etsiä myös uusin ekologisemmin keinoin. Myös tuholaisverkkojen ja erilaisten houkutussysteemien käyttöä pyritään edelleen tutkimaan, ja EU:n tulevalla ohjelmakaudella myös korvausjärjestelmän kautta mahdollisesti tukemaan.

Taimivaihe on herkkä tuholaisvioituksille, mutta myös taimettumisongelmille kuorettuvilla mailla. Mikäli kylvetään kalliimpaa hybridisiementä, on erityisen tärkeää, että lohko ei ole kuorettumisaltis.

Kirpat ja sinappikuoriaiset ovat tuholaisia, jotka mielellään käyttävät ravintokasvina lantun sirkkataimia. Nämä hyönteiset lisääntyvät lämpimällä erittäin nopeasti ja torjunnan kanssa on oltava ripeä.

Usein kirpat ja rapsikuoriaiset sekoitetaan, koska molemmat ovat pienikokoisia kuoriaisia. Kirpat talvehtivat aikuisina pellon ulkopuolella karikkeessa ja lähtevät liikkeelle säiden lämmetessä. Tuholaisina esiintyviä lajeja ovat mustakirppa (Phyllotreta atra), tasajuovakirppa (P. nemorum), mutkajuovakirppa (P. sriolata) ja aaltojuovakirppa (P. undulata).

Rapsikuoriainen on kiiltävä, sinisenmusta, 2,5 mm pituinen kovakuoriainen. Sen peitinsiivet jättävät takaruumiin kärjen näkyviin, kun taas kirppojen siivet peittävät takaruumiin kärjen. Kirpoilla on voimakkaasti kehittyneet pallomaiset takareidet, mikä erottaa ne rapsikuoriaisista.

Peltolude voi tuhota imennällänsä taimien kasvupisteitä ja aiheuttaa taimien kitumista sekä naatin pensastumista.

Tuholaisten esiintymistä on tarkkailtava sirkkataimivaiheessa päivittäin. Kirppojen syönti rikkoo lehtien pintakerroksen, mikä altistaa pienet taimet kuivumiselle. Sade ja sadetus vähentävät kirppojen liikkumista ja pienentää taimien kuivumisen riskiä.

Kaalikärpästen toukat ovat lantun pahimpia tuholaisia. Toukat voivat tuhota lantun juuriston niin pahoin, että kasvi alkaa aurinkoisina päivinä nuutua ja lakastua ja lopulta kuolee. Lievemmässäkin vioituksessa lanttu tulee kulutukseen kelpaamattomaksi, kun kaalikärpäsen toukat kaivavat ruskeita syöntikäytäviä lantun maanalaisen osan maltoon hyvinkin syvälle.

Kaalikärpäsiä on kahta eri lajia: pikkukaalikärpänen ja isokaalikärpänen. Pikkukaalikärpäsellä (Delia radicum), on kaksi sukupolvea vuodessa, isolla niitä on vain yksi. Molemmat lajit talvehtivat koteloasteina maassa. Koteloista pystyy myös tunnistamaan kärpäslajit toisistaan, jos haluaa selvittää, kumpaa lajia lohkolta löytyy. Pikkukaalikärpäsen ensimmäisen sukupolven aikuiset kuoriutuvat koteloista touko-kesäkuun vaihteessa. Niiden lento ja muninta ovat runsainta kesäkuun alkupuolella. Munista kuoriutuvat toukat kaivautuvat pian lantun juuristoon syöden ja vioittaen sitä. Aikaisin alkanut vioitus voi tappaa taimen kokonaan. Toisaalta myöhään kylvetty lanttu voi välttyä pikkukaalikärpäsen ensimmäisen sukupolven vioituksilta. Pikkukaalikärpäsen toinen lento ajoittuu usein elokuun alkuun, mutta lämpiminä kesinä voi alkaa jo heinäkuun lopulla. Pikkukaalikärpäsen toisen sukupolven toukat vioittavat helposti lantun juuren myytävän osan pintaa, ja myöhäisen esiintymisensä takia niitä on hankala torjua. 

Isokaalikärpäsen (Delia floralis) muninta ajoittuu usein heinäkuun alkupuolelle, mutta voi alkaa jo juhannuksen tienoossa. 

Peltolohkon vaihtaminen vuosittain torjuu ennalta kaalikärpäsongelmia.

Myös peltolohkon suojaisuudella on merkitystä. Aukeat, tuulensuojaa vailla olevat pellot ovat turvallisempia, sillä kaalikärpänen ei mielellään lennä isolla, tuulisella peltoaukealla.

Toistuvat lanttukasvuston ruiskutukset pyretroidivalmisteilla kaalikärpäsen lennon alettua vähentävät aikuisten, munimisvaiheissa olevien kärpästen määrää. Resistenssin kehittymisen vuoksi pyretroidivalmisteita kannattaa vaihtaa, sillä eri pyretroidiyhmän aineiden vaikutusmekanismeissa on eroja. Suomessa tosin aineita ei ole montaa, ja resistenssiongelmista on jo näyttöä mm. rapsikuoriaisella. Pyretroideja käytettäessä torjunnan tulisi kohdistua kasvustossa oleviin aikuisiin ennen kuin ne alkavat munia, joten pyretroidien käyttö tulee aloittaa heti, kun ensimmäiset munat havaitaan. On hyvä seurata myös lennon alkua pikkukaalikärpäsen lentoennusteesta, joka on saatavilla luonnonvaratieto-palvelussa. Kaalikärpäsiä tunnistetaan periaatteessa keltaisista liima-ansoista, mutta tunnistus niistä on epävarmaa, koska lähisukuisiin juurikärpäsiin (Anthomyiidae) kuuluu Suomessa noin 200 lajia. 

Kaalikärpäsen toisen polven toukkien ja ison kaalikärpäsen toukkien kemiallinen torjunta pyretroideilla ei ole mahdollista, koska toukat ovat kasvintyvellä maassa. Pyretroideilla pitäisi seuraavankin sukupolven tai isokaalikärpäsen osalta osua muniviin naaraisiin. Toistuvat lanttukasvuston ruiskutukset pyretroidivalmisteilla lisäävät kuitenkin resistenssiriskiä.

Mikäli kaalin tuhohyönteisiä vastaan käytetään kemiallista torjuntaa, tulee hyväksytyt valmisteet, käyttömäärät ja -käyttökerrat tarkistaa Tukesin sivuilta Kemidigistä.

1990-luvulla tehtiin ensimmäisiä kokeita hyönteisverkkojen käytöstä tuholaistorjuntakeinona kaalikasveilla. Näitä kokeita tehtiin mm. Pälkäneellä, Juvalla ja Ahvenanmaalla tuoretuotantoon tarkoitetuilla kaalikasveilla. Tulokset olivat varsin lupaavia ja olisivat kenties johtaneet verkkojen yleistymiseen jo tuolloin, mikäli ne olisivat olleet edullisempia. Lantulle sopivan verkon silmäkoko on 1,3 mm × 1,3 mm ja paino 65 g/neliö, eli yhden hehtaarin verkko painaa 650 kg. Kaalikärpäset pysyvät suurisilmäisen verkon ulkopuolella, mutta kirpoista noin puolet menee sen läpi. Kirppojen torjuntaan on saatavissa pienisilmäisempiä verkkoja.

Verkkojen väliin tehdään hoitokäytävät traktorilla ajoa varten. Verkon leveys valitaan ruiskun leveyden mukaan (työleveys). Verkon levittäminen on huomattavasti helpompaa kuin harson, joka ottaa tuulta helpommin. Verkko voidaan levittää ja kerätä pois traktoriin asennettavien lisälaitteiden avulla, mikä helpottaa painavien rullien käsittelyä. Traktorilla ja työkoneilla päältä ajettaessa täytyy olla tarkkana, ettei verkko tartu kiinni koneen osiin. 

Verkkoja ja harsoja käytettäessä kannattaa merkitä niihin, missä kasvustossa katteet ovat olleet, sillä mm. kaalikoit saattavat asettua koteloitumaan harsojen tai verkkojen poimuihin. Jos katteet säilytetään sisätiloissa, kaalikoinkotelot voivat selviytyä talven yli. Luonnossa talvehtiminen Suomen oloissa on vielä epävarmaa. Mikäli mahdollista, harsot kannattaa laittaa seuraavana vuonna erisukuiselle kasville. Ristikukkaisilla käytetyt harsot sopivat esimerkiksi perunalle.

Kaalikoin nuoret toukat aiheuttavat syömisellään lantun lehtiin ns. ikkunavioitusta. Ikkunat johtuvat siitä, että kaalikoi munii lanttukasvustoon ja kuoriuduttuaan pienet toukat sitten järsivät lehden alapuolelta pehmeän lehtisolukon niin, että jäljelle jää vain harmaantuva, ikkunan tavoin näkyviin tuleva lehden päällyskettosolukko. Isommat toukat syövät lehtiin reikiä. Pahassa vioituksessa vihreä, yhteyttävä lehtilapa suurelta osalta tulee syödyksi lehtiruotien välistä. 

Kaalikoin toukka on kuoriutumisen jälkeen vaalean vihreä ja mustapäinen. Täysikasvuisena se on 12 mm pitkä, sukkulanmallinen, kellanruskeapäinen ja sen takaruumiin kärjessä on kaksihaarainen ”pyrstö”. Toukka liikkuu erittäin vilkkaasti häirittäessä. Kaalikoin toukat viihtyvät myös taimikasvatustiloissa ja esimerkiksi kasvutunneleihin tehdyissä kylvöissä. Kannattaa tarkkailla kaikkia tällaisia suljettuja tiloja. Kaalikoin toukat torjutaan ruiskuttamalla kasvusto yleistorjunta-aineilla kuten perhostoukatkin. Vaikeutena koin toukkien torjunnassa on kuitenkin se, että ne oleilevat lehtien alapinnoilla, jonne ruiskutesumu ei helposti tunkeudu.

Kaalikoin aikuisten tarkkailuun soveltuvat keltaiset liima-ansat. Torjuntapäätös tehdään tarkkailun perusteella, mutta usein kaalikoita esiintyy suurina invaasioina ilmavirtausten mukana, jolloin ruiskutusten tarpeellisuudesta ei ole epäselvyyttä. Kaalikoi on maailmanlaajuisesti erittäin paha ristikukkaisten öljykasvien tuholainen. Se on saanut englantilaisen nimensä (diamond back moth) etusiipien takaosassa (”selässä”) olevasta vaaleasta aaltojuovasta ja on siitä melko helposti tunnistettavissa. Koin lenninsiipien väli on noin 12–15 mm. Kaalikoi on kuitenkin sekoitettavissa metsäkaalikoihin, Rhigognostis schmaltzella, joka esiintyy Suomessa aina Lappia myöten ja lentää aikaisin keväällä.

Kaalikoin biologiseen torjuntaan on hyväksytty valmiste, joka sisältää Bacillus thurengiensis -kidebakteereja. Valmistetta ruiskutetaan 0,8–1,2 kg/ha 600 vesilitrassa/ha kaalikoiden vaivaamaan lanttukasvustoon. Syödessään ruiskutettua lehteä saavat kointoukat bakteerin suolistoonsa ja kuolevat. Valmisteella on 3 vrk:n varoaika.

Joskus satunnaisesti voi lanttumaassa tuholaisena esiintyä kaali-, lanttu- tai naurisperhosen toukkia. Ne ovat vihreitä, mustapisteisiä ja nopeasti kasvavia toukkia, joiden pituus on 2,5–4 cm. Toukat syövät ahneesti lantun lehtilapaa niin, että lopulta vain pelkät lehtiruodit ovat jäljellä. Nämä toukat on helppo havaita ja myös helppo torjua ruiskuttamalla jollakin yleistorjunta-aineella varoaikoja noudattaen.