Rusakko

Rusakolla on pitkät korvat, jotka eteen käännettyinä yltävät yli kuonon pään. Rusakolle on tunnusomaista myös keltaiset silmäterät. Rusakko ei vaihda talvella yhtä selkeää suojakarvaa kuin metsäjänis. Rusakko on siis kesät talvet selkäpuolelta harmaan ruskea, vatsapuoli on sen sijaan valkea. Rusakolta puuttuu jänikselle tyypillinen lumijalka. Rusakko on metsäjänistä kookkaampi: pituutta 55- 70 cm ja painoa 2-8kg.

Rusakko on 1800-luvun lopun kaakkoisia uudistulokkaita, joka valtasi runsaassa puolessa vuosisadassa nykyisen levinneisyysalueensa Tornionjokilaaksosta Pohjois-Karjalaan ulottuvalle vyöhykkeelle. Levittäytymisen aikana 1870-luvulta Suomen itsenäistymiseen harjoitettiin maassamme hyvin lypsykarjavoittoista maataloutta, ja aina 1960-luvulle asti karjatalous oli siinä määrin voimissaan, että nurmimaita riitti rusakolle ruokailuympäristöksi. Talvien runsaslumisuus kuitenkin rajoitti kannan kasvua aina 1970-luvulle asti.

Viime vuosikymmenien aikana peltojen kesannointi on kompensoinut nurmiviljelyn vähenemistä, ja samaan aikaan talvien leudontuminen on ilmeisesti suosinut rusakkoa. Meillä ei ole kuitenkaan varmaa tietoa kannan kehityksestä sodan jälkeisiltä vuosikymmeniltä ennen kuin RKTL aloitti lumijälkilaskentaan perustuvat seurannat. Niiden perusteella kannankehityksessä ei ole havaittavissa trendiä parin viime vuosikymmenen aikana.

Kannan suuruudesta meillä ei ole varmaa tietoa, sillä lumijälkilaskennat antavat tietoa ainoastaan runsauden muutoksista vuosien välillä. Runsauden muutoksista saamme karkeaa kuvaa saalistilastoista, vaikka saalismäärään vaikuttaa runsauden ohella myös se, miten kiinnostavaksi metsästettäväksi rusakko koetaan. 1960-luvulla vuosittainen saalis oli alle 20 000 yksilöä, 1970-luvulla saalis kasvoi vuosittain jyrkästi vuoden 1980 yli 120 000:een, laski yhtä jyrkästi vuoden 1987 pohjalukemaan, joka oli jälleen alle 20 000 yksilöä. Sen jälkeen saalis kasvoi niin, että se on ollut 1990-luvun puolivälistä lähtien 60 000–75 000 muutamia tätä parempia vuosia lukuun ottamatta. Runsain rusakko on peltovaltaisimmissa osissa maatamme.

Rusakko on maatalousympäristön ja pientalovaltaisten kaupunki- ja kyläalueiden nisäkäs. Pelloilla rusakoita näkee parhaiten varhain keväällä ennen kuin kasvillisuus on kehittynyt korkeaksi. Huhti-toukokuussa ja vielä kesäkuun alussa rusakot oleskelevat pelloilla yksittäin tai pieninä laumoina. Silloin voi myös nähdä ”junia”, joissa kiimainen naaras juoksuttaa useita uroksia perässään nähtävästi testatakseen niiden kuntoa ennen parittelukumppanin valintaa.

Asutuksen piirissä rusakko etsii ravintoaan pihoilta, puutarhoista ja puistoista, mutta maatalousympäristössä se on peltojen asukki. Etenkin talvella, jolloin se liikkuu hämärissä ja pimeässä, se viettää päivänsä metsän suojassa jopa useiden kymmenien metrien etäisyydellä pellon reunasta. Vaikka rusakko ei olekaan metsäeläin, voi se hyvin ylittää satojen metrien levyisiä metsävyöhykkeitä siirtyessään peltoalueelta toiselle. Ravinnokseen rusakko syö mieluiten ruohovartisia kasveja. Lumipeitteen syventyessä niin, että ravinnon kaivaminen sen alta on liian työlästä, siirtyy rusakko syömään lehtipuiden ja pensaiden versoja ja kuorta.

Rusakko on hyvä lisääntyjä. Se poikii kolme, joskus neljäkin kertaa vuodessa. Poikasia naaras synnyttää tavallisesti yhteensä seitsemästä kymmeneen. Ensimmäisen elinvuoden aikainen kuolleisuus on Ruotsissa todettu 70–80 prosentiksi. Vanhempien rusakoiden kuolleisuus on keskimäärin noin 50 prosenttia. Poikasensa emo jättää yksitellen piilopaikkoihin, joissa se käy ruokkimassa niitä muutaman kerran vuorokaudessa.

Rusakkoa metsästetään lihan vuoksi koiran tai ajoketjun avulla sekä jäljittämällä ja väijymällä. Saaliin arvolla mitattuna se on viime aikoina noussut viiden tärkeimmän riistalajimme joukkoon. Rusakkokantoja voidaan vahvistaa talviruokinnalla, huolehtimalla peltomaiseman vaihtelevuudesta, peltoja kesannoimalla, perustamalla viherravintoa tarjoavia monimuotoisuuskaistoja ja perustamalla riistapeltoja.

Jänisten jäljet ovat yleisimpiä lumijälkiä luonnossamme. Jälkilaskennoissa ne muodostavat paikoin lähes puolet kaikista metsässä tavattavista jäljistä. Jänisten jäljiksi ne ovat lähes aina heti tunnistettavissa, mutta metsäjäniksen ja rusakon jälkien erottaminen toisistaan voi olla hankalaa. Mahdottomaksi tehtävä käy rusakko–metsäjänisristeymän jälkien äärellä.

Yleisin jälkikuvio on tyypillinen ”kaksi isoa rinnan ja niiden takana kaksi pienempää peräkkäin”. Tämä jälkikuvio on niin yleinen, että moni luulee, etteivät jänikset muunlaista jälkeä teekään. Jänisten jälkikuvio on samanlainen niin laukassa kuin loikassakin. Rauhallisessa ravinnonhakuliikkeessä eläin useimmiten laukkaa. Askelpituus vaihtelee melkoisesti. Niin metsäjänis kuin rusakko loikkii rauhallisesti noin 40 cm:n askelin. Kun nopeus lisääntyy, askel venyy ja vastaavasti venyy myös jälkikuvio siten, että yksittäiset jälkipainallukset ovat kauempana toisistaan. Metsäjäniksen takajalan jälki on yleensä selvästi leveämpi kuin rusakon. Ohuella kantavalla lumella metsäjäniksen jälki on kärjestään pyöristynyt, kun taas rusakon jälki on teräväkärkinen. Hieman upottavassa lumessa rusakon jälkipainallus on yleensä selvästi soikeampi kuin metsäjäniksen. Upottavassa lumessa metsäjäniksen varpaat harittavat kantopintaa lisätäkseen. Rusakon varpaat eivät yleensä harita aivan yhtä paljon. On kuitenkin tilanteita, joissa rusakkokin näyttä levittävän varpaitaan melko paljon. Rusakko-metsäjänisristeymien jälkiä ei ole tarkemmin tutkittu.