Kettu

Tuuhean turkkinsa alla kettu on varsin siro ja kevytrakenteinen. Ketun paino vaihtelee viidestä kymmeneen kiloon. Urokset ovat naaraita kookkaampia, mutta valtaosa laajasta painovaihtelusta johtuu eläinten syksyisistä rasvakertymistä. Kettu on melko pitkäraajainen, mikä suuresti helpottaa sen liikkumista pehmeässä upottavassa lumessa. Ketun turkki on punaruskea. Kurkku ja rinta on usein valkoinen ja poskilla voi olla tumma kyynelmerkki. Usein jalat ovat mustat. Pituutta ketulla on 60-85 cm, häntä on 35-55 cm ja painoa 5-8 kg.

Kettu on yleinen koko maassa. Kettukanta on runsain Lounais-Suomessa, jossa keskimääräiseksi talvitiheydeksi on arvioitu noin 0,3 kettua metsämaan neliökilometriä kohti. Esiintymistiheys pienenee tasaisesti pohjoista kohti. Tunturi-Lapissa kettukanta on erittäin harva, kenties vain 1–2 yksilöä sataa neliökilometriä kohti, ja kettu onkin vasta hiljan levittäytynyt tunturiin. Ketun arvellaan tunturialueella syrjäyttäneen naalin.  Kettukannan kokoon vaikuttavat paikallisesti myyrien kannanvaihtelut, kapi sekä metsästys.

Kettu on erinomainen sopeutuja ja sitä tavataankin lähes kaikenlaisissa elinympäristöissä. Kettu on sopeutunut jopa urbaaniin kaupunkiympäristöön. Ketun reviirin koko voi vaihdella paljonkin, muutamasta kymmenestä jopa yli tuhanteen hehtaariin. Reviirin kokoon vaikuttaa ravinnon määrä, lepopaikat sekä muut ketut. Kettu puolustaa reviiriään, mutta tiheän kannan alueella ketut oppivat sietämään toisiaan.

Ketun ravinto koostuu pääosin pienjyrsijöistä, mutta sille maistuvat hyvin myös jänikset, linnut, kalat, raadot, linnunmunat, selkärangattomat sekä marjat, jopa metsäkauriit. Kettu vierailee mielellään myös haaskoilla. Kettu liikkuu yleensä hämärän tultua. Kettu saalistaa yksin, mutta silti ne elävät 2-6 yksilön ryhmissä. Pentueesta urokset siirtyvät omille elinpiireilleen, mutta tyttäret jäävät yleensä vanhempiensa reviirille auttamaan uusien jälkeläisten hoidossa lisääntymättä itse. Pesässä kettu elää vain pienten poikasten aikaan, muuten se elää kulkurina ja lepäilee päivän aikana useissa eri paikoissa. Kettu hakeutuu mielellään kivenkoloon, puun suojaan, luoliin tai talojen alle.

Kettu tulee sukukypsäksi noin 10 kuukauden iässä. Ketut parittelevat tammi-maaliskuussa ja poikaset syntyvät maalis-toukokuussa. Kantoaika on reilu 50 vuorokautta. Pentuja syntyy 3-8 ja molemmat vanhemmat osallistuvat niiden hoitoon. Perhe pysyy yhdessä myöhään syksyyn. Metsästyksen on havaittu vaikuttavan pentuekokoon: Jos kanta pidetään pienenä, pentuekoko on suurempi.

1900- luvun alussa kettua pyydettiin arvokkaan turkin takia. Nykyään turkin arvo on alhainen. Kettu on haastava metsästettävä, sillä se oppii nopeasti. Yleisimpiä ketun pyyntitapoja ovat jalkanaru-, haaska-, lippusiima- sekä loukkupyynti. Lisäksi kettua pyydetään koiran avulla tai suksilla jäljittämällä. Vuosittain kettuja saadaan saaliiksi noin 50 000- 60 000 yksilöä. Kettua metsästetään pitkälti riistanhoidollisista syistä.  Saalistilastojen mukaan metsästyskauden jälkeen Suomessa elää arviolta 70 000-90 000 kettua.

Koiraeläinten jälkipainalluksissa erottuu neljä varvasta. Ketun etukäpälä on takakäpälää suurempi. Lumijäljistä käpälien koko on hankalasti mitattavissa, mutta hyvissä olosuhteissa ketun etukäpälän painalluksen pituus on 5,5–7 cm ja takakäpälän vastaavasti 5–6 cm. Kettu kulkee useimmiten varpaat supussa, jolloin jälki on selvästi pitkulainen. Vastaavankokoisen koiran jälki on useimmiten pyöreämpi, mutta pelkästään tassun painalluksesta kettua on erittäin vaikea – useimmiten mahdotonta – erottaa koirasta. Upottavassa lumessa kettukin levittää varpaitaan kantopinnan lisäämiseksi, mutta takatassujaan se silti lähes poikkeuksetta pitää melko supussa, siten että keskivarpaiden kynnet muodostavat terävän kärjen.

Ketun jäljet erottaa koirasta parhaiten kulkutavasta. Ketun liikkuminen on aina taloudellista. Upottavassa hangessa takajalka astuu tarkasti etujalan jälkeen. Käyden kettu liikkuu vain silloin, kun se on utelias ja tarkkailee jotakin; myyrän liikkeitä, haaskaa tai jotain muuta houkuttelevaa. Käyntijälki voi olla hyvin mutkitteleva, askel on lyhyt ja askelleveys melko suuri. Käyntiaskelen pituus on mittana melko merkityksetön, sillä se voi vaihdella lähes olemattomasta puoleen metriin aina riippuen siitä, mitä eläin on tekemässä.

Kettu taittaa taivalta ravaten. Reilusti yli 90 % kaikista ketun jäljistä ovat ravijälkiä. Ravi on taloudellinen ja nopea kulkutapa. Upottavassa lumessa takajalka astuu etujalan jättämään jälkeen. Jälkijono on loivasti polveileva, silloinkin kun kettu on ylittämässä aukeaa, jolla ei ole minkäänlaisia kulkuesteitä. Rauhallisen ravin askelpituus on runsaat 60 cm, mutta vauhdikkaassa menossa ravin askelpituus venyy kaksinkertaiseksi. Nopeuden lisääntyessä askelleveys pienenee, ja jälkijono käy helminauhamaiseksi lähes olemattoman askelleveyden johdosta.

Kantavalla alustalla kettu usein siirtyy vinoraviin. Tässä koiraeläinten yleisesti käyttämässä kulkutavassa eläin ravaa keho vinossa kulkusuuntaan nähden. Vinoravi on erityisen taloudellinen kulkutapa. Normaaliravissa kettu nostaa etujalan pois takajalan alta, niin että eläin askelvaihdossa hetkellisesti irtoaa maasta. Vinoravissa tätä ”hypähdystä” ei tarvita, vaan takajalan voi vapaasti siirtää eteen, koska se on eri linjassa kuin takajalka.

Vain harvoin kettu säntää laukkaan tai loikkaan. Laukka lienee vähän käytetty kulkutapa, sillä loikka on nopeampi, ja kettu lähtee yleensä loikkaan vain paetessaan tai ajaessaan saalista takaa. Useimmiten loikka jää hyvin lyhyeksi ja vaihtuu pian luonteenomaiseen raviin. Syvässä, upottavassa lumessa kettu joutuu harvoin loikkaamaan, sillä sen käpälät ovat eläimen painoon nähden melko suuret ja tarjoavat riittävän kantopinnan.