Maanmuokkaus

Maan muokkauksen tavoitteina on luoda viljelykasvin juurille mahdollisimman hyvät kasvuolosuhteet, tasoittaa pellon pintaa, torjua rikkakasveja ja kasvitauteja, sekoittaa kasvinjätteet, kalkki ja karjanlanta maahan sekä mahdollistaa seuraavan kasvin kylvön onnistuminen (Kuva 1). Liiallisesta maan muokkauksesta voi olla myös haittaa, kuten maan mururakenteen liiallinen hienontuminen, ravinteiden huuhtoutumisriski, eroosioriski, orgaanisen aineksen hajoaminen ja siten suuret kasvihuonekaasupäästöt. Liiallinen muokkaus on riskinä, mikäli viljellään jatkuvasti yksivuotisia kasveja kyntöviljelynä, maata avokesannoidaan tai joudutaan kylvömuokkaamaan useita kertoja esimerkiksi epäedullisten säiden takia. 

Maan muokkaus voidaan jakaa perusmuokkaukseen ja kylvömuokkaukseen. Perusmuokkaus on Suomessa ja Pohjoismaissa tehty perinteisesti kyntöauralla. Se sopiikin hyvin nurmivaltaisiin viljelykiertoihin, kevyille maalajeille ja kosteisiin ilmasto-oloihin. Noin 25 cm:n syvyyteen ulottuvalla kynnöllä maata saadaan mekaanisesti kuohkeutettua ja luotua maahan vesitilaa, mikä voi olla tarpeen kasvien juurten kannalta. Perusmuokkausta täydennetään 1–2 kylvömuokkauksella ennen kylvöä. Tämä tehdään useimmiten S-piikkiäkeellä ja sen tehtävänä on valmistaa pintamaan rakenne noin 5 cm:n syvyyteen sopivaksi siementen orastumiselle. Kevyillä hieta-, multa- ja turvemailla perusmuokkaus voidaan tehdä syksyllä tai keväällä. Savipitoisilla mailla ainakin kyntö pitäisi tehdä jo syksyllä, sillä keväällä kynnettäessä savimaa voi kuivua liikaa.

Kosteuden puutteesta, maan tiivistymisestä ja maan liiallisesta hienontumisesta on tullut Etelä-Suomen savimailla entistä suurempi ongelma, koska nurmien viljelystä on pitkälti siirrytty yksivuotisten kasvien viljelyyn. Lisäksi tilojen pinta-alat ovat kasvaneet, joten perusmuokkaukseen tarvitaan lisää tehoa. Näistä syistä kevytmuokkauksesta on tullut valtavirtaa varsinkin Etelä-Suomen viljatiloilla. Menetelmässä kasvinjätteet sekoitetaan pintamaahan kultivaattorilla, lautasmuokkaimella tai lapiorullaäkeellä (Kuva 2). Muokkaussyvyys on usein selvästi kyntöä matalampi, esimerkiksi 5–15 cm, eikä maata käännetä niin perusteellisesti kuin kynnössä. Muokkausta täydennetään kylvömuokkauksella samaan tapaan kuin kynnettäessäkin. Kevytmuokkaus voidaan tehdä kaikilla maalajeilla syksyllä, keväällä tai molempina ajankohtina. 

Aurattoman viljelyn ääriesimerkki on suorakylvö, jossa maata häiritään kylvökoneen vantailla vain sen verran, että siemenet saadaan piilotettua 2–4 cm:n syvyyteen (Kuva 3). Juurten, veden ja hapen pitää silti päästä tunkeutumaan selvästi syvemmälle maahan. Aurattomassa viljelyssä ja varsinkin suorakylvössä luotetaankin biologisten eliöiden tekemään muokkaukseen, eikä niinkään mekaaniseen muokkaukseen. 

Voisi ajatella, että varsinkin kynnön ja suorakylvön välillä olisi huomattavat erot kasvihuonekaasupäästöissä. Tätä on kuitenkin harvoin pystytty tutkimuksissa osoittamaan. Varsinkin, jos kyntö on tehty maan ollessa viileää (myöhään syksyllä tai aikaisin keväällä) (Regina & Alakukku 2010). Toisaalta ylipäätänsä muokkausmenetelmien vaikutusta eloperäisten maiden päästöihin on tutkittu valitettavan vähän Suomessa ja Pohjoismaissa. Kynnön merkitys kasvihuonekaasupäästöjen kannalta korostuu välillisesti, sillä kun kyntö suoritetaan oikein, kylvömuokkausta tarvitsee tehdä vähemmän ja maanrakennetta saadaan pidettyä parempana, mikä taas edesauttaa parempien satojen saamisessa.

Jonkinasteinen kasvihuonekaasujen päästöpiikki perusmuokkauksesta aiheutuu, mutta se on yleensä hyvin lyhytaikainen. Kammiotekniikkaa käytettäessä mittauksia tulisikin toteuttaa muokkausten aikaan tavallista intensiivisemmin, mikäli pyörrekovarianssimenetelmä ei ole käytössä. Muokkaustoimien aiheuttama vaikutus kasvihuonekaasupäästöihin vuotta kohden tarkasteltuna jää yleensä pieneksi eri menetelmien välillä. Toisaalta monivuotisia kasveja viljeltäessä maanpinta pysyy koko ajan tiiviinä, eikä sitä tarvitse muokata. 

Regina K. ja Alakukku L. 2010. Greenhouse gas fluxes in varying soil types under conventional and no-tillage practices. Soil and Tillage Research, 109, 2, s. 144-152. https://doi.org/10.1016/j.still.2010.05.009