Siementuotantolohkon viljely

Siementuotantolohkon valinta, perustaminen ja viljelytoimenpiteet vaikuttavat suoraan sadon onnistumiseen. Puna-apilan siemenviljely poikkeaa monelta osin tavanomaisesta nurmiviljelystä, ja lohkon ominaisuuksille asetetaan tiukempia vaatimuksia. Tällä sivulla käsitellään lohkon maaperä- ja sijaintivaatimuksia, rikkakasvien hallintaa sekä kasvuston perustamista.

Puna-apilan siemenviljely onnistuu parhaiten valoisilla, tuulisilla ja lämpimillä lohkoilla, joissa ilma kiertää ja kasvusto kuivuu hyvin puintia varten. Lämmin rinne lisää onnistumismahdollisuuksia. 

Lohko ei saa olla metsän keskellä tai varjossa, mutta täysin avoin, laaja peltoaukea voi myös heikentää pölytystä tuulisuuden vuoksi. Pienemmät lohkot, joissa on jonkin verran saarekkeita ja pientareita, toimivat käytännössä hyvin. Lisätietoa maiseman merkityksestä pölyttäjille on sivulla Pölyttäjäystävällinen kasvuympäristö. 

Siemenviljely voi olla viisasta aloittaa pienehköllä lohkolla tai hyväksyä alkuvuosien heikompi pölytystulos. Uudet lohkot kannattaa sijoittaa riittävän lähelle edellistä lohkoa, jotta kimalaiset löytävät uudelle lohkolle.

Parhaiten puna-apilan siementuotantoon soveltuvat kivennäismaat: moreenimaat ja hienojakoisemmat maat, jotka läpäisevät vettä hyvin. Savimailla viljely voi onnistua, mutta runsassavisilla lohkoilla kasvusto voi kasvaa liian rehevästi.

Turvemaat ja muut eloperäiset maat ovat pääsääntöisesti huonoja, koska kasvuston tuleentuminen voi jäädä kesken. Puna-apila ei myöskään siedä seisovaa vettä. Eloperäisten maiden luontaisesti suuri typpivaranto heikentää biologista typensidontaa, mikä voi heikentää talvehtimista. Eloperäisiltä mailta, joilla pH on puna-apilalle sopiva, on joskus kuitenkin saatu tyydyttäviä satoja.

Lohkon pH:n tulee olla vähintään 6,0 ja kationinvaihtokapasiteetin riittävä. Erityisesti kalsiumin määrän tulee olla riittävä. Boorilla on suuri merkitys apilan siemensadon onnistumiselle, samoin rikin ja kaliumin saanti tulee olla riittävä.

Ravinnetasojen tulee olla tasapainossa ja lohkon peruskunnon hyvä, jotta kasvusto pystyy tuleentumaan ajoissa. Luomuviljelyssä tulee ottaa huomioon, että ravinteet tulevat lannan ja kierrätyslannoitteiden kautta. Puna-apila sitoo typpeä maaperään ja pystyy myös hyödyntämään varastofosforia.

Maaperän täytyy läpäistä vettä hyvin. Lohkon tulee kuivua tasaisesti eikä siinä saa esiintyä pitkäaikaisia märkiä kohtia. Maalaji voi vaihdella lohkon sisällä, kunhan muut olosuhteet ovat kunnossa.

Sertifioidun puna-apilan siementuotannossa on noudatettava virallisia eristysetäisyyksiä, jotta vältetään risteytyminen muiden apilalajikkeiden kanssa. Lohkoa valittaessa kannattaa ottaa huomioon myös kantavuus puintiaikana. Pintaan ei saa muodostua tiivistymiä, eivätkä kiviset pellot sovi siementuotantoon, koska puna-apila puidaan läheltä maan pintaa.

Mikäli saman tilan lohkot ovat ominaisuuksiltaan tai maalajeiltaan vaihtelevia, kannattaa varautua siihen, että samat viljelymenetelmät eivät välttämättä toimi kaikilla lohkoilla. 

Rikkakasvien tehokas hallinta on edellytys hyvälle kukinnalle ja puhtaalle siemenelle. Keskeisimmät rikkakasvit ovat saunakukka, hierakka, ohdake ja valvatti, sekä joillakin lohkoilla myös pujo, juolavehnä ja savikka. 

Lohkolla ei saa olla runsaasti kestorikkakasveja, erityisesti juolavehnää tai valvattia, sillä ne haittaavat sekä kasvuston kehitystä että puintia. Haitallisimpia ovat rikkakasvit, joita on vaikea poistaa lajittelussa. 

Siemenviljely onnistuu parhaiten lohkoilla, joissa rikkapainetta on maltillisesti ja joissa rikkakasvien määrää on aktiivisesti vähennetty jo aiemmin viljelykierrossa. Onnistunut perustuminen vähentää rikkakasvien määrää, koska tiheä kasvusto kilpailee hyvin rikkoja vastaan. Rikkatorjuntaan kannattaa varautua sekä perustamisvuonna että siementuotantovuosina. 

Apilan siemenviljelyksille soveltuvia kasvinsuojeluaineita on koottu mm. kasvinsuojeluainerekisteriin (KemiDigi). Ruotsissa puna-apilakasvustoille suositellaan puhdistusniittoa selvästi ennen kukinnan alkua. Toimenpide vähentää rikkoja ja hillitsee apilikon kasvua liian reheväksi. 

Tavanomaisessa tuotannossa kasvua voi hillitä myös kasvunsääteellä. Luomutiloilla käsin kitkeminen ja puhdistusniitot ovat tärkeimmät torjuntakeinot. 

Puna-apila taimettuu parhaiten hienojakoisilla ja tasaisilla maalajeilla, joissa pieni siemen saa hyvän maakosketuksen. Varjoisuuden ja liiallisen märkyyden välttäminen perustamisvaiheessa on tärkeää. Reheville eloperäisille maille perustaminen on riskialtista, koska kasvu painottuu vegetatiiviseen kasvuun kukinnan sijaan. 

Perustaminen tehdään useimmin suojaviljan alle keväällä, yleisimmin kauralla tai ohralla, usein aikaisilla lajikkeilla. Apila on arka varjostukselle, minkä vuoksi suojaviljan kylvötiheyttä kannattaa laskea noin 70–80 %:iin normaalimäärästä (esimerkiksi max 350 itävää siementä/m²). Varjostus heikentää puna-apilan juuren kehittymistä ja edelleen talvehtimista. Suojakasvin korjaaminen kokoviljana voi edistää puna-apilan perustumista. 

Puna-apilan siemen kylvetään yleensä piensiemenlaitteella pintaan, yleensä 1–2 cm syvyyteen tai pintaan jyräyksen kanssa. Siemenmäärä on 2–5 kg/ha lohkon ominaisuuksien mukaan. 

Kasvuston voi kylvää puhtaana ilman suojaviljaa myöhästyttämällä kylvöä (kesäkuun alku–puoliväli), jolloin rikkakasveja voidaan torjua muokkaamalla kasvukauden alussa. Tattari on hyvä, nopeasti kehittyvä suojakasvi, joka lisää samalla pölyttäjien määrää tulevina vuosina. 

Puna-apilakasvuston perustamista syysviljaan keväällä voi myös kokeilla. Tapa on yleinen esimerkiksi Ruotsissa. 

Perustamisvuoden lannoituksessa huomioidaan puna-apilan lisäksi mahdollinen suojakasvi. Apila itsessään ei tarvitse typpilannoitusta. Suojaviljalle lannoitus kannattaa toteuttaa, mutta apilan talvehtimisen varmistamiseksi typpilannoitusta kannattaa hieman laskea normaalista. 

Fosfori- ja kaliumlannoituksesta tulee huolehtia suosituslannoituksen mukaisesti. Lisäksi siemenen muodostumiselle välttämättömän boorin saatavuus kannattaa taata joko erillisellä boorilannoituksella tai käyttämällä booria sisältäviä seoslannoitteita.