Puna-apilan pölytys

Puna-apila on täysin hyönteispölytteinen ja ristipölytyksen vaativa kasvi, jonka siemensato edellyttää onnistunutta pölytystä. Tehokkaimpia pölyttäjiä ovat pitkäkieliset kimalaiset. Tällä sivulla kerrotaan, mitkä pölyttäjät ovat tärkeimpiä, paljonko niitä tarvitaan ja miksi monimuotoinen pölyttäjäyhteisö turvaa sadon parhaiten. 

Puna-apilalla on pitkätorviset kukat, joiden tehokas pölyttäminen ei onnistu kaikilta pölyttäjiltä. Parhaiten puna-apilaa pölyttävät pitkäkieliset kimalaiset kuten tarha- ja peltokimalaiset sekä harvalukuisemmat hevos-, maa- ja kirjokimalaiset, jotka yltävät syvällä kukassa olevaan meteen. Lyhytkielisetkin kimalaiset voivat pölyttää puna-apilaa, mutta pölytystulos on heikompi.

 Puna-apilasta on olemassa diploideja ja tetraploideja lajikkeita. Diploidilla puna-apilalla on luonnollinen määrä kromosomeja, kun taas tetraploidilla niitä on kaksinkertainen määrä. Ploidiataso näkyy kasvin ulkonäössä ja kasvutavassa: Esimerkiksi tetraploideilla lajikkeilla on usein pidemmät kukkaperät kuin diploideilla lajikkeilla. Tetraploidien lajikkeiden siementuotanto on diploideja haastavampaa. Useissa tutkimuksissa on esitetty, että tetraploidin puna-apilan pidempi kukkaperä heikentää pölyttymistä, sillä vain pitkäkielisimmät kimalaislajit yltävät hyvin meteen. Tetraploidien lajikkeiden pölytys voi siis olla erityisen riippuvaista pitkäkielisistä kimalaisista. Kukkaperän pituudella ei kuitenkaan voida yksin selittää lajikkeiden tai ploidiatasojen välisiä eroja siemensadossa. Viimeaikaiset tutkimukset viittaavat siihen, että pölytyksen onnistuminen ei ole ainoa tetraploidien lajikkeiden siementuotantoa heikentävä tekijä, vaan siemenen muodostumisessa on myös muita ongelmia.  

Lyhytkieliset kimalaiset voivat ryöstää mettä pölyttämättä kukkaa puremalla reiän kukan tyveen tai hyödyntämällä valmiiksi purtuja reikiä. Todennäköisesti kohtuullisesta määrästä ryöstöä ei ole haittaa, tai se voi jopa edistää pölytystä pakottamalla pitkäkieliset vierailemaan kauempana toisistaan sijaitsevissa kukissa. Suuri määrä ryöstöä voi kuitenkin heikentää pölytystulosta.

Pölytyspalvelun eli tarhamehiläisten ja kasvatettujen kontukimalaisten käyttö voi puna-apilalla ainakin Suomen oloissa olla hyödytöntä ja sen käyttöön voi liittyä haittoja. Kontukimalainen ja tarhamehiläinen ovat molemmat lyhytkielisiä lajeja, mutta kykenevät tutkimuksissa pakotettuna pölyttämään puna-apilaa. Pölytystulos on kuitenkin heikompi kuin luonnonpölyttäjillä.

Kontukimalainen ryöstää mettä puremalla reiän kukan tyveen. Reikiä purevien kimalaisten runsaus voi vähentää tehokkaampien pitkäkielisten kimalaisten määrää lohkolla. Kasvatettujen kimalaisten mukana voi myös tulla tauteja ja loisia, jotka tarttuvat luonnonkimalaisiin.

Myös tarhamehiläisen runsaus voi vähentää pitkäkielisten kimalaisten määrää lohkolla etenkin, jos reikiä purevia kimalaisia on runsaasti. Suomessa yleinen mantukimalainen on esimerkiksi tällainen reikiä pureva laji. Tarhamehiläinen pääsee valmiiden reikien kautta keräämään mettä tehokkaasti ja pitkäkieliset kimalaiset menettävät kilpailuetunsa.

Tarhamehiläisten merkitys puna-apilan pölyttäjänä vaihtelee maantieteellisesti. Suomea etelämpänä lämpimissä ilmasto-oloissa niiden merkityksen on tutkittu olevan suurempi kuin pohjoisilla alueilla. Tämä perustuu meden nousuun korkeammalle kukassa kuumissa ja kuivissa olosuhteissa, kimalaisten vähäisyyteen sekä siitepölyn ja meden niukkaan saatavuuteen muualta ympäristöstä.

Pölytettävän satokasvin kukinta-ajan ulkopuolella tarhamehiläiset käyttävät luonnosta löytyviä mesilaitumia ja kilpailu ravinnosta voi vähentää luonnonpölyttäjien määrää. Tarhattuja pölyttäjiä käytettäessä on tärkeää lisätä mettä tarjoavia kasvustoja koko kasvukaudelle tai tuoda pesät paikalle vain kukinta-ajaksi.

Luonnonpölyttäjien suosiminen on riskitön keino edistää puna-apilan pölytystä.

Puna-apilan hyvää pölytystulosta edistää pitkäkielisten kimalaisten määrän lisäksi myös kimalaisyhteisön monimuotoisuus eli lohkolla esiintyvien lajien määrä. Kohtuullisen medenryöstön mahdollinen pölytystä tehostava vaikutus voi osittain selittää ilmiötä. Monilajinen yhteisö myös hyödyntää ympäristön resursseja, kuten pesäpaikkoja, monipuolisesti. Kilpailua on silloin vähemmän ja alueelle mahtuu useampia kimalaispesiä. 

Monimuotoinen pölyttäjäyhteisö vähentää myös vuosien välistä vaihtelua pölytyksen onnistumisessa. Kimalaisten vuosittaiset yksilömäärät vaihtelevat luontaisesti paljon, mutta eri lajien yksilömäärät vaihtelevat usein eri tahtiin. Monilajisessa yhteisössä huononakin vuonna todennäköisesti edes muutama laji menestyy ja turvaa pölytyksen. 

Puna-apilalohkon onnistuneeseen pölytykseen tarvitaan paljon kimalaisia. Suomessa tehdyssä havaintokokeessa parhaan sadon (413 kg/ha) saaneella tilalla oli 1300 pitkäkielistä kimalaista/ha eli 50 m pitkällä ja 5 m leveällä linjalla 33 yksilöä. 

Kirjallisuudesta löytyneen tiedon mukaan pitkäkielisiä kimalaisia tarvittaisiin 4000 yksilöä hehtaarille huippusadon saamiseksi ja 2000 yksilöä keskimääräiseen satoon. 

Yhdessä kimalaispesässä on korkeintaan noin 100–150 työläistä, joten esimerkiksi kolmen hehtaarin apilalohkon pölytykseen tarvitaan kymmenien kimalaispesien työläiset. Se on paljon enemmän kuin normaalisti maatalousmaisemassa on, sillä kimalaisseurannan tulosten perusteella pitkäkielisiä kimalaisia voi arvioida olevan tavallisesti yksi pesä hehtaarilla. 

Puna-apila on houkutteleva kasvi ja se vetää puoleensa lähiseudun kimalaisia, mutta kovin kaukaa kimalaiset eivät voi vierailla pellolla. Puolen kilometrin matka pesältä mesikasville on jo kimalaiselle pitkä, sillä lento kuluttaa paljon energiaa. Puna-apilan viljelijän kannattaakin vahvistaa ja ylläpitää tilan kimalaiskantaa.