Pölyttäjäystävällinen kasvuympäristö

Siementuotantolohkon ympäristö ratkaisee pitkälti sen, kuinka paljon pitkäkielisiä kimalaisia alueella esiintyy. Kimalaisten määrän kasvattaminen vaatii aikaa, joten ympäristön hoitoon kannattaa panostaa jo ennen siemenviljelyn aloittamista. Tällä sivulla kerrotaan, millainen maisema tukee pölytystä, mitä kimalaiset tarvitsevat menestyäkseen ja miten kukkajatkumosta huolehditaan. 

Pitkäkieliset kimalaiset näyttävät suosivan maisemaa, jossa on avointa tai puoliavointa ympäristöä paljon suhteessa metsän määrään. Maiseman pienipiirteisyys ja monimuotoisuus on kuitenkin erittäin tärkeää. Pienipiirteisyys tarkoittaa pientareiden, saarekkeiden ja reuna-alueiden runsasta määrää. Nämä alueet tarjoavat tärkeitä pesä- ja talvehtimispaikkoja sekä ravintoa.  

Pitkäkieliset kimalaiset ovat pääosin avoimien ja puoliavoimien elinympäristöjen lajeja, jotka eivät hyödynnä tehokkaasti metsiä. Maatalousmaiseman yksipuolistuminen on niille erityisen haitallista. Jäljellä olevia pientareita, saarekkeita, joutomaita, niittyjä ja puoliavoimia metsänreunoja kannattaa vaalia ja hoitaa.  

Tarvittaessa maisemaa voi monipuolistaa esimerkiksi kukka- tai monimuotoisuuskaistojen tai monimuotoisuuspellon avulla. Maiseman kohentaminen kannattaa aloittaa jo ennen puna-apilan perustamista, jotta kimalaismäärä ehtii kasvaa.

Mitä suurempi siemenviljelylohko on kyseessä, sitä enemmän sen ympäristöstä tulisi löytyä kimalaiskantaa ylläpitäviä alueita. Kukkiva puna-apila kasvattaa alueen kimalaiskantaa ajan saatossa, mikäli alkukasvukaudellekin riittää ravintoa ja pesä- ja talvehtimispaikkoja on tarpeeksi. Suuren lohkon tarvitsemaa kimalaismäärää on suurempi kuin mitä tavanomaisesta maatalousmaisemasta löytyy, joten siemenviljely voi olla viisasta aloittaa pienehköllä lohkolla tai hyväksyä alkuvuosien heikompi pölytystulos. 

Maatalousympäristöjen kimalaisten talvehtimispaikat sijaitsevat yleensä maakolossa pientareilla, metsän reunoissa ja joutomailla. Talvehtimispaikat eivät saa olla vaarassa joutua veden valtaan ja ne sijaitsevat sellaisessa paikassa, joka ei lämpiä heti ensimmäiseksi keväällä. Liian aikainen herääminen olisi kohtalokasta.

Pesäpaikat vaihtelevat paljon eri lajien välillä. Pitkäkielisillä lajeilla pesä on yleisimmin maanpinnan lähellä ruohotuppaassa tai jyrsijän vanhassa pesässä, myyrän kolossa, lahokannossa tai kiven alla. Pesäpaikka valitaan yleensä talvehtimispaikkaa lämpimämmästä paikasta, eikä sekään saa joutua veden valtaan.

Pesäpaikkojen saatavuus vaikuttaisi rajoittavan kimalaisten määrää, sillä hyvien myyrävuosien jälkeen, kun koloja on runsaasti tarjolla, kimalaisten on havaittu runsastuvan. 

Kimalaiset tarvitsevat ravinnokseen mettä ja siitepölyä heti varhaisesta keväästä alkaen ja koko kasvukauden ajan. Vain uudet kuningattaret talvehtivat ja keväällä kuningatar kasvattaa yksin yhteiskuntaan ensimmäiset työläiset. Mikäli kevätravintoa on niukasti, uudet pesät jäävät syntymättä. Varhain kukkivat pajulajit kuten raita ja kiiltopaju ovat ensiarvoisen tärkeitä kevätravinnon turvaajia. Ravinnon määrä vaikuttaa myöhemminkin pesien menestykseen, ja niukkuuden vallitessa pesien yksilömäärät jäävät pieniksi tai ne tuhoutuvat kokonaan.

Pitkäkieliset kimalaiset ovat erikoistuneet hyödyntämään pitkätorvisten kukkien tarjoamaa mettä. Pitkätorvisten kukkien määrää lisäämällä voi pyrkiä lisäämään pitkäkielisten kimalaisten määrää. Monet näistä kasveista ovat niittyjen lajeja, jotka viihtyvät niityillä ja vähäravinteisilla pientareilla.  

Rehevöityneiden piennarten ja niittyjen kukkaloistoa voi elvyttää niittämällä ja keräämällä niitetty kasvimassa pois. Muussa tapauksessa niitto joka toinen vuosi riittää ja niittoajankohdan pitäisi olla vasta myöhään syksyllä kukkien kukittua.

Kukkia saa lisää maisemaan kukkakaistojen ja pölyttäjäpeltojen avulla. Monivuotiset ja luonnonkasveja sisältävät kaistat ja pellot ovat yksivuotisia suositellumpi vaihtoehto. Puna-apila on erinomainen ravintokasvi pitkäkielisille kimalaisille. Viljelykierto kannattaa suunnitella niin, että maisemasta löytyy joka vuosi kukkiva puna-apilakasvusto.  

Pitkäkielisten kimalaisten suosimia kasveja ovat esimerkiksi: 

• virnat, nätkelmät ja apilat 
• kaunokit ja ohdakkeet  
• kirjopillike ja niittyhumala 
• tädykkeet 
• peipit 
• mäkitervakko 
• ukonhattu 
• laukut 

Tärkeää on, että maisemaan muodostuu kukkajatkumo eli mettä ja siitepölyä tarjoavia kukkia on aina tarjolla riittävästi kohtuullisen välimatkan päässä. Kimalaisen kohtuullinen ruokailusäde pesältä on puolisen kilometriä, mutta, mitä lyhyemmät etäisyydet, sen parempi. Kimalaispesien ravinnontarve kasvaa kesän edetessä ja on huipussaan usein heinäkuussa.

Pajut ovat kimalaisten kevätravintona korvaamattomia. Pajulajeja on paljon ja ne kukkivat hieman eri aikoihin. Ensimmäisenä kukinnan aloittavat raidat ja kiiltopajut aikaisin keväällä. Halava puolestaan kukkii kesäkuun alussa. Maisema, josta löytyy monipuolisesti eri pajulajeja, tarjoaa ravintoa koko kevään ajan. 

Voikukat ovat myös erittäin tärkeitä kasveja kimalaisille, sillä ne tuottavat runsaasti mettä ja hyvälaatuista siitepölyä. Vaihtoehtoja voikukalle on niukasti: myöhäiset pajut, syysöljykasvit, vaahtera, hedelmäpuut, pensasmustikka ja herukat kukkivat osittain samaan aikaan. 

”Voikukka-ajan” jälkeen ennen puna-apilan kukintaa ravintoa tarjoavat niittyjen, pientareiden ja metsänreunojen niittykasvit ja joutomaiden vadelmakasvustot. Usein näitä alueita on maisemassa liian vähän ja pahimmassa tapauksessa ne niitetään alas juuri tähän aikaan kesästä. Pellolle perustetuilla niittykasveja sisältävillä kasvustoilla, valkoapilalla ja syysöljykasveilla voi paikata ravintopulaa. 

Siemenviljelylohkon kukinnan alkaminen avaa kimalaisille runsaan ravintolähteen, joka jatkuu syksyyn asti. Mikäli kukkivaa puna-apilakasvustoa ei ole, ravintoa voivat tarjota niittykasvien lisäksi vaikkapa hunajakukka, kevätrypsi ja -rapsi, sinappi, mesikät, tattari, vuohenherne, härkäpapu ja sinimailanen. 

Kimalaisia voivat vahingoittaa sellaisetkin kasvinsuojeluaineet, joita käytetään rikkaruohoja tai kasvitauteja vastaan. Suoran kuolleisuuden lisäksi haitat voivat ilmetä esimerkiksi pesien yksilömäärän kasvun hidastumisena tai suunnistus- tai värintunnistuskyvyn heikkenemisenä. 

Esimerkiksi suunnistuskyky on kimalaiselle välttämätön, jotta se kykenee liikkumaan ravintoa tarjoavien kasvien ja pesän välillä. Kaikkien aineiden vaikutuksia ei ole ehditty tutkimaan, joten varovaisuus on viisautta ja käyttöä kannattaa välttää aina kun se on mahdollista. 

• Säilytä pientareet, saarekkeet ym. joutomaat. 
• Hoida kukkivat alueet niittämällä vasta myöhään syksyllä. Niitto joka toinen vuosi riittää. 
• Lisää niittykukkia maisemaan. Rehevöityneiden alueiden kukkaloistoa voi palauttaa niittämällä ja niittojätteen poistolla. 
• Säästä ja lisää varhain kukkivia pajuja. Erityisen arvokkaita ovat suuret puut ja pensaat suojaisessa paikassa. 
• Huolehdi kukkajatkumosta. Pitkätorviset kukat suosivat pitkäkielisiä kimalaisia. 
• Käytä kasvinsuojeluaineita harkiten.