Uutiset Maatalous, Talous

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 28.12.2016

Riskienhallinta on noussut eurooppalaisen maatalouspolitiikan suunnittelun keskiöön. Joulun alla maatalouskomissaari Hogan kyseenalaisti nykyjärjestelmän kyvyt puuttua kriiseihin. Hänen mielestään reagoinnin on oltava nopeampaa ja rakennettu järjestelmän sisään. Monille viljelijöille on jäänyt epäselväksi, miksi riskienhallintavälineitä kehitetään osaksi tukijärjestelmää, ja miten se muuttaisi tukijärjestelmää.

Miksi maatalouspolitiikkaa pitää uudistaa?

Komissio on päätellyt, että maataloustuesta jää vain pieni osa maanviljelijöille. Myös Suomessa on havaittu hieman kummallinen kehityskulku, jossa maatalouden kannattavuus on ollut laskussa, mutta pellon hinta on samaan aikaan noussut melko voimakkaasti. Helsingin yliopiston maatalousylioppilaat laskivat viime keväänä, että pellon tuottoarvo on enää noin 75 % pellon käyvästä markkinahinnasta. Pellon myyntihinnan lisäksi myös niiden vuokrataso on noussut monilla alueilla.

Tukien kohtaanto-ongelma on suomalaisessa yhteiskunnassa laajempi kuin vain maataloustukiin liittyvä ongelma. Esimerkiksi asumistuet pumppaavat asuntojen hintoja ylös ja valuvat siten muihin kuin asuntotuen saajien taskuihin. Maatalouden osalta kohtaanto-ongelma on suurin Ranskassa, jossa vuokraviljelyn osuus peltoalasta on 85 % ja pellon vuokria ja hintoja joudutaan säännöstelemään tiukasti. Ranska onkin ehdottanut kolmatta riskienhallintaan tukeutuvaa CAP-pilaria, joka muuttaisi maataloustukien kohdentumista olennaisesti. Koko Euroopan tasolla voidaan karkeasti arvioida, että 40 % maataloustuesta ei osu maanviljelijöille. Tämä on hyvä peruste maatalouspolitiikan uudistamiselle.

Toinen keskeinen haaste maataloustuissa on se, että ne ovat vuodesta toiseen samansuuruisia, eivätkä reagoi mitenkään markkinoiden kehitykseen. EU:n budjetti ei kestä tätä pitkään, ja siksi tukien ajallista kohdentuvuutta maatalouden huonoihin aikoihin pitää parantaa. Suhdannepoliittisille tuille olisi varmasti kysyntää maataloustoimialalla. Mikäli nykyiset tuet korvattaisiin suhdannepoliittisilla tuilla, saisi viljelijä tukea vasta silloin, kun markkinoilta saatava marginaali olisi heikko. Suhdannepoliittiset tuet eivät kuitenkaan ole yksiselitteinen ratkaisu viljelijöiden ahdinkoon. Tukijärjestelmä pitäisi luoda siten, että suhdannepoliittiset tuet reagoivat nopeasti ja täsmällisesti maatalouden ongelmiin.

Miksi riskienhallinta tai rahoitusinstrumentit politiikan työkaluina?

Maataloustukien kohtaanto-ongelmaa yritettiin edellisen kerran oikaista määrittelemällä tukeen oikeutetuksi vain aktiiviset viljelijät. Kuten kaikki tiedämme, tämä epäonnistui surkeasti ja käteen jäi vain byrokratian ikiliikkujan lailla pyörivät rattaat.

Riskienhallintaa käytetään maatalouspolitiikan työkaluvalikoimassa siksi, että sillä halutaan päästä eroon sokeasta tasokorotuksesta, joka päätyy pellon hintaan. Yleisesti Euroopassa maatalouden haluttaisiin olevan normaaliolosuhteissa kannattavaa ja tukien tarvetta perustellaan sillä, että toimiala selviää sillä huonojen aikojen yli. Käytännössä riskienhallintaan perustuvassa maatalouspolitiikassa tukien yksi peruste olisi huoltovarmuus. Huoltovarmuus on Suomen olosuhteissa hyvä ja paljon käytetty peruste maatalouspolitiikalle. Toisaalta esimerkiksi Euroopan talous ja sosiaalikomitea katsoo, että maataloustuotteiden hintojen voimakkaista heilahteluista aiheutuu jo sinänsä kielteisiä seurauksia sekä tuottajille että kuluttajille.

Hoganin kommentti ”Reagoinnin on oltava nopeampaa ja rakennettu järjestelmään sisään” ei ole ainoastaan miljoonan taalan, vaan jo nyt miljardien eurojen kysymys Euroopassa. Lauseessa oleva keskeisin viesti on, että riskien hallinnasta pitää sopia etukäteen, siis ennen riskien realisoitumista, eikä vasta sitten, kun viljelijöiden tulot jäivätkin syystä tai toisesta liian pieniksi. Jälkikäteen tehtävä riskienhallinta on hidasta, tehotonta ja vaatii savumerkkien lähettämistä Brysseliin.

Toinen keskeinen uudistuslinja, josta maatalouspolitiikan uudistamisen yhteydessä puhutaan, on ”velkavipu”. Tämä niin sanottu ”Juncker plan”, jota Jyrki Katainen toteuttaa, on 315 miljardin euron suuruinen politiikkaponnistus, jolla halutaan lisätä investointeja reaalitalouteen. Maatalous ja maaseutu ovat tietysti osa tätä reaalitaloutta. Investointitukiohjelma etenee Euroopassa hitaasti, mutta varmasti, ja mukaan kannattaa hypätä. Velkavivulla voidaan saada uutta nostetta taloudellisesti kestävään luonnonvarojen hyödyntämiseen sekä maatalouspolitiikkaan uusia ja toivottavasti paremmin viljelijöihin kohdentuvia välineitä.

Sami Myyrä, professori, Luke
Leena Rantamäki-Lahtinen, yliopistonlehtori, Helsingin yliopisto
Juha Ikonen, mmyo, Helsingin yliopisto