Artikkelit Riista

Susihavainnot lisääntyvät syksyllä, kun ihminen törmää aktiivisesti liikkuviin susiin, jotka saattavat hakeutua myös pihoihin.

Keväällä syntyneille, yli kymmenkiloisiksi kasvaneille sudenpennuille syksy on oppimisen aikaa. Vanhemmat eivät enää tuo saalista pesällä odottaville pennuille, vaan johdattavat pennut saaliin luo. On pentujen aika opetella metsästämään.

Pennut liikkuvat päivä päivältä pidempiä matkoja vanhempiensa kanssa ja tutustuvat lähiympäristöön sisarusten kesken. Kännyköillä kuvatut somepostaukset todistavat, kuinka kyläteitä kulkevat sudet rohkaistuvat lähestymään ihmisasutustakin.

Suden pääravintoa ovat hirvieläimet. Kun kansa syksyn tullen vetäytyy sisätiloihin ja susipentujen ravinnontarve kasvaa, susille avautuu pimeän turvin lisää mahdollisuuksia iskeä laiduntavien tuotantoeläinten kimppuun. Helppo saalis houkuttaa, ja muiden suurpetojen tavoin susi käyttää otolliset tilaisuudet hyväkseen.

Suden elämä on oman reviirin vartiointia tai uuden etsimistä ympäri vuoden. Asemansa vakiinnuttaneet  alfa- eli johtajaparit puolustavat omaa reviiriään, ja nuoret vaeltajasudet hakevat itselleen uutta reviiriä, johon asettua.

Riistaa ajavalle koiralle suden reviirivietti voi olla kohtalokas, erityisesti jos susi ja koira kohtaavat suden reviirin reuna-alueilla ja jos seudulla on tarjolla vähän suden pääravintoa.

Susireviirin koko on yleensä 800–1200 neliökilometriä. Oma reviiri antaa turvaa keväällä syntyvien pentujen kasvattamiseen.

kuvituskuva sudesta. Kuvaaja Petri Timonen.
Susi. Kuva: Petri Timonen.

Talvella ihmisille tieto susien läheisyydestä välittyy usein lumisilta teiltä, joille ilmestyy tassunjälkiä susien yli 20 kilometrin päivämatkoilla. Etenkin lumikerroksen paksuuntuessa sudet mielellään hyödyntävät aurattuja tieuria ja säästävät energiaa, kun ne kulkevat vartiointireissuilla reviirinsä laidalta toiselle.

Pitkät yösiirtymiset kerryttävät jälkiä samanaikaisesti monen naapuripitäjän alueella.

Kun susilauma vielä ajoittain hajaantuu pienemmiksi ryhmiksi, jälkihavaintoja voi karttua samalle seudulle hyvinkin nopeasti.

Joka päivä susi ei talvellakaan jolkota pitkiä taipaleita. Suuren saaliin kaadettuaan sudet pysyttelevät mielellään sen lähellä. Kun yksi saalis on koluttu loppuun, seuraavan saaliin löytämiseksi on laitettava taas tassua toisen eteen.

Monelle vuosi sitten syntyneelle sudelle kevät merkitsee eron aikaa vanhemmistaan. Ennen kuin lauman johtajapari huhti-toukokuussa saa uudet pennut, osa edelliskevään pennuista lähtee hakemaan omaa reviiriään ja omaa kumppaniaan, jonka kanssa perustaa uusi lauma.

Irtaantuvalle itsenäistyjälle kevät ja alkukesä ovat suotuisinta aikaa. Silloin nuorella yksittäiselläkin sudella on hyvät mahdollisuudet saalistaa talven uuvuttamia eläimiä sekä nuoria jäniksen- ja linnunpoikasia.

Tutun reviirinsä ulkopuolelle vaeltaneelle nuorelle sudelle kaikki kuonon edessä oleva on uutta. Se hakee omia rajojaan, käyttäytyy rohkeasti ja oppii käyttäytymismalleja kantapään kautta. Kevät ja kesä ovatkin sesonkiaikaa susille, jotka nuoruuden kokeiluissaan eksyvät erikoisiin paikkoihin, myös ihmisasutuksen piiriin.

 

kuvituskuva vuoden ikäisestä sudesta, joka toimii pentuvahtina omassa laumassaan. Kuvaaja Katja Rokainen.
Vuoden ikäisillä susilla on kesätyö omassa laumassa: olla pentuvahtina uusille sudenpennuille. Kuva: Katja Ronkainen

Kaikki edelliskevään pennut eivät lähde omille teilleen samaan aikaan. Osa voi jäädä johtajaparin kanssa samaan laumaan yli seuraavan kesän tai syksyn. Kun johtajanaaras on penikoinut jossakin reviirin keskellä, tiheäoksaisen kuusen juurella, vuoden ikäisillä susilla on edessään kesätyö oman lauman sisällä: olla pentuvahtina uusille tulokkaille.

Kesä on laumassa eläville susille tiivistä muuttosesonkia, sillä laumalla on toukokuusta alkaen useita siirtopesiä. Emo kantaa pennut synnytyspesästä ensimmäiseen siirtopesään jo parin viikon ikäisinä.

Joskus harvoin siirtopesä voi Suomessakin olla luola, mutta etenkin pentujen kasvaessa ne ovat elkistettyjä kohtaamispaikkoja, usein siirtolohkareiden tai louhikon suojissa, joissa pennut odottavat vanhempiaan.

Siinä missä synnytyspesä on huomaamaton, siirtopesälle jää susipentueesta selviä merkkejä: noin  kymmenen koiraeläimen lauman tallaamaa heinikkoa, polku-uria, kaivamisen jälkiä ja saalistähteitä.

Artikkelia varten on haastateltu Luken tutkimusprofessori Ilpo Kojolaa sekä tutkimusinsinööri Antti Härkälää.

 

Teksti: Heikki Hamunen
Sivun yläreunan kuva: Vastavalo.
Julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 13.9..2021
Artikkeli on julkaistavissa muissa kanavissa, kun julkaisun yhteydessä mainitaan artikkelin kirjoittajan ja artikkelin julkaisijan (Luonnonvarakeskus) nimi.

Katso myös