Artikkelit Riista, Yleinen, Ympäristö

Menetelmän kehittämisen vuoksi kanta-arvio siirtyy tänä vuonna keväältä kesän kynnykselle.

Susikannan arvioinnin kehittämistyö pohjautuu lokakuussa 2016 valmistuneeseen kansainväliseen tieteelliseen evaluointiin.

Sen mukaisesti kanta-arvion tarkkuutta parannetaan muun muassa kehittämällä arviointimenetelmää ja kuvaamalla se läpinäkyvästi.

Parannettua aineistonkeruumenetelmää testataan ja hyödynnetään jo tämän kevään kanta-arviossa.

Pannoitus on erittäin hyvä tapa saada tarkkaa tietoa susien liikkeistä. Pannoituksen huono puoli on sen kalleus. (kuva: Petri Timonen / Luke)

Susikannan arviointia on tehty Suomessa 1970-luvulta alkaen. Arvioinnissa on käytetty petoyhdyshenkilöiden Tassu-järjestelmään kirjaamia havaintoja, pannoitettujen susien satelliittiseurantaa ja vähäisessä määrin myös dna-näytteitä.

”Kaikkia näitä tietolähteitä käytetään myös tämän kevään arvioinnin pohjana. Suurin muutos  aikaisempaan verrattuna on se, että keskeiseksi aineistoksi nousevat geneettiset näytteet. Dna-näytteet, ulosteet ja virtsa, kerätään systemaattisesti susien lumijälkien seurantareiteiltä”, kertoo Luken erikoistutkija Katja Holmala.

Geneettisiä menetelmiä käytetään laajasti Ruotsissa ja monissa muissa Euroopan maissa.

Tänä keväänä susien jälkiseurantaa ja dna-näytteiden keräämistä on tehty tammikuun puolesta välistä alkaen Kainuun, Pohjois-Karjalan, Pohjois-Savon ja Oulun riistakeskusten alueilla noin kymmenellä susireviirillä.

Kaksi kuukautta kestäneisiin maastotöihin on osallistunut yli kymmenen henkilöä, ilman kehittämisprojektia työntekijöitä olisi ollut neljä.

Maastotyöntekijät ovat jäljittäneet susien liikkeitä reiteillä, jotka on valittu muun muassa  petoyhdyshenkilöiden Tassu-järjestelmään merkitsemien susihavaintojen pohjalta.

Susien lumijälkien seuraaminen on osa susien kannanarviointia. Tarkoituksena ei ole tavoittaa, eikä häiritä eläintä. (kuva: Seppo Ronkainen / Luke)

Jokainen jäljitysreitti on vähintään kolmen kilometrin pituinen. Samalle reviirille tehdään kolmen kuukauden aikana vähintään kolme vastaavaa jäljitystä. Kaikkien jäljitysten tiedot tallennetaan gps-tallentimella paikkatiedoksi.

”Susien lumijälkiä seurataan siihen suuntaan, josta susi on tullut. Tarkoituksena ei ole tavoittaa eikä häiritä eläintä. Jäljityksen ja reitin varrelta kerättävien dna-näytteiden avulla pyritään selvittämään erityisesti perhelaumat ja niiden kokoonpano”, sanoo tutkija Samuli Heikkinen Lukesta.

Kun dna-näytteitä on riittävän paljon, voidaan saada selville laumassa olevien yksilöiden määrä.

Käytännössä se tarkoittaa sitä, että samaa eläintä ei lasketa reviirin susimäärään useana yksilönä.

Dna-analyysien rinnalla jatketaan edelleen myös susien gps-seurantoja.

Tänä keväänä kokeilussa on uudempi pantamalli, jonka toivotaan tehostavan havaintojen siirtymistä palvelimelle.

Pannoitus on erittäin hyvä, mutta kallis tapa saada tarkkaa tietoa susien liikkeistä.

”Kesän kynnyksellä ilmestyvässä arviossa esitetään reviirikohtaiset susimäärät sekä menetelmät, joihin kunkin reviirin susiarvio pohjautuu”, kertoo Luken tutkimusprofessori Ilpo Kojola.

”Lisäksi reviirien ulkopuolella liikkuu keskimäärin 15 prosenttia yksinäisiä susia ja vastaava lisäys tehdään laumojen pohjalta laskettuun yksilömäärään”, Kojola toteaa.

Arviolta touko–kesäkuussa julkaistavan kanta-arvion valmistuminen on myös uuden menetelmän inventaarion paikka. Luken tavoitteena on silloin vertailla eri aineistonkeruumenetelmien tuottamaa tiedon määrää, laatua ja hankintakustannuksia.

”Linjauksia, miten jatkossa toimitaan, tehtäneen vasta kolmivuotisen kehittämishankkeen tulosten myötä. Tavoitteena on, että kanta-arviot olisivat entistä tarkempia”, Holmala toteaa.

Helmikuun 2016 lopussa annetun arvion mukaan Suomessa oli 200–235 sutta. Laumoja arvioitiin olevan 37–39 ja lisäksi 16 paria.

Laumoista 11–12 oli kahden valtakunnan yhteisiä, niin sanottuja rajalaumoja.

Kannanhoitosuunnitelman tavoitteena on, että Suomen rajojen sisällä olisi vähintään 25 lisääntyvää susilaumaa.

 

Teksti: Sinikka Jortikka, Luke

Sivun yläreunan kuva: Petri Timonen / Luke

Julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 20.3.2017.

Artikkeli on vapaasti julkaistavissa muissa kanavissa, kun julkaisun yhteydessä mainitaan artikkelin kirjoittajan ja artikkelin julkaisijan (Luonnonvarakeskus) nimi.

Katso myös