Artikkelit Ilmasto, Maatalous, Ympäristö

Monelta suopellolta olisi saatavissa suurempi hyöty, jos niillä ei enää jatkettaisi nykyistä viljelyä vaan tuotettaisiin ilmastopäästöjen vähennyksiä.

Suomen maatalouden kaikista ilmastopäästöistä puolet on peräisin turvemailta, soille raivatuilta pelloilta. Yhden päästölähteen hillinnällä voitaisiinkin laskea maatalouden ja maankäytön kokonaispäästöjä huomattavasti.

”Meillä on periaatteessa riittävästi peltoa ruuantuotantoon ilman turvemaita”, toteaa väitöskirjatutkija Hanna Kekkonen Luonnonvarakeskuksesta (Luke).

Pelkkä turvepeltojen viljelemättä jättäminen ei kuitenkaan muuta maataloutta ilmastoystävälliseksi. Päästövähennysten saamiseksi on kehitettävä kohdennettuja keinoja.

”Oleellista on, mitä turvepellolle tehdään sen jälkeen, kun siellä ei tuoteta ruokaa. Jos se jätetään viljelemättä, päästöt putoavat puoleen, mutta vain puoleen. Päästöjä on silti paljon enemmän kuin viljellyllä kivennäismaalla. On tehtävä vielä enemmän, jos halutaan isoja päästövähennyksiä”, toteaa maatalousekonomiaan erikoistunut tutkimusprofessori Heikki Lehtonen Lukesta.

Suomen maatalouden kaikista ilmastopäästöistä puolet on peräisin turvemailta, soille raivatuilta pelloilta. (kuva: Pertti Harstela, Vastavalo)

Toimivien keinojen löytämiseksi Lukessa on käynnissä useita turvepeltojen tutkimushankkeita. Yksi niistä on Hanna Kekkosen työ, jossa on paikkatietoa ja viljelytietokantoja yhdistämällä kartoitettu, missä ja mitä turvemailla viljellään, ja kuinka syvä niiden turvepatja on.

Tutkimuksessaan Kekkonen pureutuu siihen, miten paksuturpeisimmat turvepellot, joita ei viljellä intensiivisesti, saataisiin päästövähennysten käyttöön.

”Tavoitteena on löytää peltoja, jotka eivät ole elintarvikekäytössä vaan esimerkiksi luonnonhoitopeltoina tai kesantoina, joita voisi siirtää päästövähennyskäyttöön.”

Tällaisia peltoja löytyi lähes 24 000 hehtaaria. Niissä turvepatja on yli 60 sentin syvyinen. Kaikkiaan turvepeltoja on Suomessa noin 250 000 hehtaaria.

”Ohutturpeisia maita ei voi enää muuttaa päästövähennyspelloiksi. Niillä paras keino hillitä päästöjä on pitää ne ympärivuotisesti kasvipeitteisinä”, Kekkonen sanoo.

 

Kekkonen tarkastelee myös vaihtoehtoisia keinoja, joilla päästövähennyksiä erilaisilta peltolohkoilta saadaan. Metsitys ja pysyvä pohjaveden pinnan nosto vähentävät päästöjä, mutta poistaisivat pellon viljelystä.

”Jos näihin keinoihin lähdetään, tarvitaan tukipolitiikan muutoksia. Jo ojien tukkimiseen tarvitaan investointeja”, Kekkonen huomauttaa.

Turvemaita voitaisiin säilyttää pinta-alatukikelpoisina, ja silti sitoa päästöjä. Tähän päästäisiin mukautetuilla viljelymenetelmillä, esimerkiksi säätösalaojituksella ja kosteikkoviljelyllä. Niissäkin vedenpintaa nostetaan.

Energiapaju on yksi vaihtoehto suopeltojen viljelyyn. (kuvaaja: Erkki Oksanen)

”Kosteikkoviljelyä tutkitaan vilkkaasti Pohjois-Saksassa. Lukessakin on aloitettu kokeilu. Täällä sopivia viljelykasveja olisivat esimerkiksi energiapaju ja suomarjat. Myös muita mahdollisia satokasveja haetaan yhdessä viljelijöiden ja yritysten kanssa”, Kekkonen kertoo.

Osa mukautettuihin menetelmiin tarvittavista taloudellisista kannusteista on jo olemassa.

”Säätösalaojituksen on nyt jo saatavissa 40 prosentin investointituki. Säätösalaojitettua alaa on meidän tietojemme mukaan 50 000 hehtaaria, mutta vain pieni osa siitä turvemailla”, Lehtonen sanoo.

Säätösalaojituksella vedenpinta voidaan pitää korkealla suurimman osan vuotta ja laskea vain esimerkiksi nurmirehun korjuun ajaksi.

”Viljelyä voitaisiin jatkaa, mutta päästövähennyksiä saataisiin jopa 40 prosenttia. Hyöty olisi molemminpuolinen ilmastolle ja viljelijöille”, Lehtonen ehdottaa.

 

Teksti: Marjatta Sihvonen
Sivun yläreunan kuva: Erkki Oksanen
Julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 19.11.2018
Artikkeli on julkaistavissa muissa kanavissa, kun julkaisun yhteydessä mainitaan artikkelin kirjoittajan ja artikkelin julkaisijan (Luonnonvarakeskus) nimi.

Katso myös