Artikkelit Ilmasto, Ruoka

Kansainvälinen ilmastopaneeli IPCC nosti viimeisimmässä raportissaan poikkeuksellisen voimakkaasti esille tarpeen muuttaa ruokavalioita, sitä mitä meistä jokainen päivittäin syö. Samaan aikaan suomalaistutkijat työstivät ensimmäisen RuokaMinimi-mallin, joka kertoo, miten tuo muutos vaikuttaisi kotimaiseen kulutukseen ja maatalouteen. Tutkijoiden mukaan matka tulevaisuuteen ei ole helppo, mutta keinoja matkan taittamiseen on.

– Ei kukaan voi ajatella, että meidän tekemisillämme ei ole vaikutusta. Suomen osuus ilmastonmuutokseen jää laskennallisesti pieneksi, mutta suomalaisten päästöt henkilöä kohti ovat korkeita. Meillä on siis suuri vastuu päästöistä ja ilmaston pelastamisesta.

Näin pohtii Luonnonvarakeskuksen tutkimusprofessori, maatalouspolitiikan ja ruokamarkkinoiden asiantuntija Jyrki Niemi. RuokaMinimi-hankkeessa Niemen tutkimusryhmä selvitti, miten ilmastoystävälliseen ruoankulutukseen siirtyminen vaikuttaisi alkutuotantoon ja elintarvikesektoriin.

Tulos osoitti, että Suomen maatalouden on vaikeaa sopeutua radikaaleihin ruokavaliomuutoksiin.
– Sellaiset ruokavaliot, joilla voidaan merkittävästi vähentää ilmastopäästöjä, mullistaisivat maa- ja elintarviketalouden, Niemi toteaa.

Ravitsemus edellä

Mahdollisuuksia nykyistä ilmastoystävällisempään syömiseen meillä kuitenkin on. Tutkijoiden mukaan ruoan ilmastovaikutusta voidaan pienentää 30–40 prosenttia. Vegaanisella, kalapainotteisella, lihaa kolmasosan ja lihaa puolet nykyisestä kulutuksesta sisältävillä ruokavaliomalleilla havainnollistettiin muutoksen vaikutuksia.

Hankkeen vastuullinen erikoistutkija Merja Saarinen Luonnonvarakeskuksesta kertoo, että tarkastelun tärkein lähtökohta oli, että ravitsemussuositukset täyttyvät.
– Osa mallin ruokavalioista täyttää ravitsemustavoitteet paremmin kuin nykyinen keskimääräinen ruokavalio, mutta suuria muutoksia tarvitaan muiltakin kuin eläintuotteiden osalta. Tämä tarkoittaa esimerkiksi kasvisten ja täysjyväviljan selvää lisääntymistä.

Tutkijoiden mukaan ruoan ilmastovaikutusta voidaan pienentää 30–40 prosenttia.

Saarinen korostaa, että nyt puhutaan keskimääräisistä ruokavalioista. Mallin ruokavaliot ovat tarkastelun merkkipaaluja, eivät yksittäisen kuluttajan tavoitteita sellaisinaan. Niiden avulla kuvataan muutoksen suuruutta ja suuntaa.

Kalaisa ruokavalio, joka sisälsi myös maitoa, oli tarkastelluista ruokavalioista ravitsemuksellisesti paras. Kotimainen kala, erityisesti silakka, on alihyödynnettyä. Kalaisan ruokavalion lisääntyminen olisikin täysin mahdollinen vaihtoehto, hyväksi niin ilmastolle kuin terveydelle. Ilmaston kannalta paras mahdollinen valinta on vegaani.
– Yksittäisten ruokien vertailussa eläintuotteiden ilmastovaikutukset kiloa kohti ovat yleensä suurempia kuin kasviperäisten. Siksi vegaaniruokavalio on pinnalla keskustelussa, mutta ravitsemuksellisesti sen koostaminen oli mallissa hankalaa, eikä se ole käytännössäkään kaikille kuluttajille mahdollinen, Saarinen sanoo.

Lihan vähentäminen on tärkeää sekä ympäristön että ravitsemuksen näkökulmasta. Lihan vähentämiseen tähtäävät ruokavaliot ovat Saarisen mukaan realistisia.
– Kun tarkastellaan keskimääräistä kulutusta, toisessa ruokavaliossa voi olla vähän lihaa, toisessa enemmän. Henkilökohtaisella tasolla lihasta ei ole tarpeen luopua kokonaan. Oma tulkintani on, että vegaaninen, kalapainotteinen ja lihaa kolmasosan nykyisestä sisältävä ruokavalio ovat kestäviä vaihtoehtoja. Lihakulutuksen puolittaminen ei näyttäisi tuovan riittävää muutosta.

Pois ruokaketju-ajattelusta

Jonkin suuruinen muutos syömisessä on välttämätön. Haasteen suuruutta tutkijat kuvailevat valtavaksi. Saarisen mukaan ruoka on yksi konservatiivisimmista kulutuksen kohteista, ja siksi muutos lautasilla on keskimäärin hidas.
– Ruoka on iso asia yksilön elämässä ja arjessa. Sen ympäristövaikutuksista on puhuttu enemmän vasta noin kymmenen vuotta. Muutoksia ruokailussa on tapahtunut, mutta suureen kuvaan ne eivät ole ehtineet vaikuttaa. Enemmän muutoksia on tapahtunut muista syistä. Elämäntyyli on muuttunut niin, että helpot ratkaisut ovat tulleet tärkeiksi, Saarinen sanoo.

Erikoistutkija, ympäristöpolitiikan asiantuntija Minna Kaljonen Suomen ympäristökeskuksesta vastasi RuokaMinimin yhteiskunnallisesta osuudesta. Kaljonen katsoo, että jokin ruokajärjestelmässä on mennyt rikki.
– Lihan kulutus on noussut valtavasti viimeisenä 50–60 vuotena. Tuotantojärjestelmä on myös muuttunut, ja luonnonvarojen käytön kannalta siinä on mennyt jotakin rikki. Ympäristöön ja terveyteen liittyvät asiat on otettava nyt vakavasti ja alettava korjaamaan niitä, Kaljonen luonnehtii.

Kaljosen mukaan muutoksen ensimmäisenä haasteena on päästä pois ruokaketju-ajattelusta. Jos tarkastellaan vain askelmia tuotannosta ja kulutukseen, näkökulma on liian kapea.
– Puhumme ruokajärjestelmästä, koska se auttaa näkemään aihepiirin kompleksisuutta ja yllättäviä tekijöitä. Siihen liittyy myös maan ekologinen kunto, sosiaalinen kestävyys ja tuottajien toimeentulo, kuten sekin että kuluttajalle ruoalla on muitakin merkityksiä kuin hinta. Järjestelmässä nämä linkitykset ruokkivat toisiaan, Kaljonen kuvaa.

Kaljosen mainitsema kompleksisuus nousee esiin myös kestävän ruoan käsitettä määriteltäessä. Joskus hyvät tavoitteet kuten ilmastonmuutoksen torjunta ja biodiversiteetin suojelu kulkevat yhdessä, mutta eivät aina.
– Nyt on kyse pitkälti lihan kulutuksen vähentämisestä. Siinä terveys ja ilmasto käyvät yhteen. Biodiversiteetiin osalta kestävä ruokatalous huutaa tarkentavaa tutkimusta, Kaljonen huomauttaa.

Lehmien ja maidon maa

Palataan hetkeksi pelloille, ruoan alkutuotantoon. Liha ja maito ovat keskeinen osa suomalaista ruokavaliota. Niistä koostuu lähes 37 prosenttia ruokakorin sisällöstä. Tuotannossa ja elintarviketeollisuudessa kotieläinpainotteisuus on vieläkin selvempi. Maito, liha ja kananmunat muodostavat lähes puolet maatilojen markkinahintaisesta tuotosta. Myös teollisuudessa puolet liikevaihdosta tulee kotieläimiin liittyvästä toiminnasta, jos mukaan lasketaan rehuteollisuus.

Jyrki Niemen mukaan luvut kuvastavat hyvin sitä, miten kotieläinvaltaista sekä tuotanto että kulutus ovat. Alkutuotannon rahavirroissa maito on se, minkä varaan tuotto rakentuu, ja naudanlihan tuotanto ja kulutus ovat meillä vahvasti sidoksissa maitoon. Kasvinviljelystä tuottajalle jää
huomattavasti pienempi osuus kuin maitotuotteiden hinnasta.
– Lähtöasetelmat siirtymiselle kotieläinvaltaisesta tuotannosta ja kulutuksesta kasviperäiseen ovat vaikeat. Suomen tuotannon valtit ovat kotieläintuotannon lisäksi kasvihuoneissa, mutta niissä ei tuoteta proteiinia. Kasviproteiinin tuotantoon meillä on huomattavasti huonommat olot kuin Keski-Euroopassa, Niemi sanoo.

Mitä tulee kysymykseen kotimaisen lihan ympäristöystävällisyydestä, Niemi toteaa että vahvaa tieteellistä näyttöä siitä ei ole. Mutta ei myöskään siitä, että kotimainen liha olisi ympäristön kannalta tuontilihaa huonompaa.

Tarvitaan: vähemmän peltoa, enemmän uusia arvoketjuja?

Maatalous on ollut viime vuosikymmenet suurten muutosten kourissa. Jäsenyys Euroopan Unionissa muutti taloudellista toimintaympäristöä, mutta viljelyala on pysynyt samansuuruisena kuin ennen jäsenyyttä.

RuokaMinimi-mallin maltillisinkin muutos, lihankulutuksen lasku puoleen nykyisestä, merkitsisi maataloudelle suurta maankäytön muutosta. Kotieläinten tarpeisiin käytetään nyt yli 70 prosenttia maatalouden pinta-alasta.
– Täysin vegaanisessa ruokavaliossa Uusimaa, Varsinais-Suomi ja Ahvenanmaa riittäisivät kasvisten tuotantoon. Viljelyolosuhteet vaativien palkokasvien tuotantoon ovat parhaat Etelä-Suomessa. Niiden tuotannon laajentaminen on biologisesti mahdollista, mutta tällä hetkellä ei taloudellisesti kilpailukykyistä. Soijaa virtaa meille paljon, ja sitä saa maailmanmarkkinoilta kilpailukykyiseen hintaan, Niemi erittelee.

Kasvispainotteisuus merkitsisi elintarviketuonnin kasvua. Jos taas pohjoiset pellot jäisivät viljelemättä, kehitys voisi johtaa paikallisiin taloudellisiin ja sosiaalisiin ongelmiin.
– Maatalouden tämän hetkinen kannattavuus ei anna eväitä investoinneille, Niemi sanoo.

Niemen laskelmien mukaan kotimainen elintarviketeollisuus menestyisi muutoksessa alkutuotantoa paremmin, mutta investointien tarve olisi mittava.
– Ei riitä, että maatalous tuottaisi palkokasveja. Meiltä puuttuu erityisesti välijalostusta. Pitäisi pystyä luomaan täysin uusia arvoketjuja palkokasveista.

Investointien suuruusluokkaa Niemi ei vielä määrittele.
– Se vaatii tarkempaa laskentaa eri muutosvaihtoehdoista ja jää siis tulevien tutkimushankkeiden kontolle.

Muutos puhuttaa muttei näy vielä kulutuksessa – paitsi Ruotsissa

Viime vuosina suomalaisten lihankulutus henkeä kohti on kasvanut.
– Muutosta ruokavalioissa ei ole nähtävissä, vaikka ruoasta keskustellaan kiivaasti nettipalstoilla. Sianlihan kulutus on vähentynyt, mutta sen on korvannut siipikarja. Naudanlihan kulutus on jatkunut hyvin tasaisesti. Nyhtökauran, härkiksen tai muiden kasvisproteiinituotteiden suosio ei näy lihankulutuksessa, Niemi sanoo.

Muutosta lihankulutuksessa ei ole näkyvissä juuri muuallakaan.
– Maidon ja lihan kulutus kasvaa voimakkaasti maailmalla ja liittyy kehittyviin talouksiin. Mennään siis päinvastaiseen suuntaan kuin ilmaston kannalta pitäisi, Niemi toteaa.

Yksi poikkeus trendistä löytyy kuitenkin läheltä. Ruotsissa lihankulutus on lähtenyt laskuun.
– Ruotsissa lihankulutus henkeä kohti on Suomea korkeammalla tasolla, mutta kääntynyt laskuun. Odotan näkeväni saman Suomessa. Oletan että meillä ollaan saturaatiopisteessä, ylärajoilla. Mitään merkittävää pudotusta en odota, mutta suunta on kääntymässä. Ruotsi kulkee eturintamassa, ja ehkä muut seuraavat, Niemi pohtii.

Keinoja pienistä suuriin tekoihin

Miten kuluttajia voisi ohjata ilmastoystävälliseen syömiseen – ja koko ruokajärjestelmää kohti ilmaston kannalta kestävää toimintaa? RuokaMinimi on vakava viesti päättäjille, ja siinä painottuu valtion ohjauskeinojen tarve. Täysin valmista toimintaohjetta se ei kuitenkaan pysty antamaan.
– Raportti on ensimmäinen pintaraapaisu, jolla pyritään luomaan kokonaiskuvaa ja haarukoimaan tarvittavia ohjauskeinoja, Minna Kaljonen sanoo.

Kaljonen on tutkinut elintarvikealan toimijoiden käsityksiä kestävän ruoan edellytyksistä. Elintarvikealan toimijoista yli 60 prosenttia on sitä mieltä, että ruoan tuotannon ja kulutuksen ympäristövaikutukset tulisi huomioida paremmin elintarvikkeiden hinnan muodostuksessa.

Vahvin viesti toimijoilta on, että yksityisen sektorin toimet eivät enää riitä, vaan tarvitaan julkisen sektorin ohjausta, jolla luodaan kestävän ruoan toimintaympäristö. Puhutaan siis maataloustukien ja verotuksen uudelleen ohjaamisesta kestävää tuotantoa ja hiilensidontaa tukeviksi.
– Maataloustukien uudistamisesta on alalla vahva konsensus. Tuilla ohjataan sitä, millaista tuotantoa meillä on. Maataloustuotteiden hinta ei määräydy vapailla markkinoilla. Vastuulliselle tuotannolle muodostuu lisähinta, mutta kuormittava tuotanto on halpaa. Tämä antaa signaalin kuluttajalle, Kaljonen toteaa.

Kaljonen huomauttaa, että keinoista puhuttaessa kaikki voi tuntua liian monimutkaiselta, mutta pientenkin tekojen linkittyessä toisiinsa seurannaisvaikutukset voivat olla merkittäviä. Kaksi suurta teemaa hän nostaa voimakkaasti esiin: ympäristökriteerit tulisi lisätä virallisiin ravitsemussuosituksiin ja julkisten ruokapalveluiden roolia hyödyntää muutoksen edelläkävijänä.

Arkipäiväisessä ruokailussa kuluttajia voidaan tuupata uuteen suuntaan tekemällä esimerkiksi kasvisten käyttö helpoksi.
– Julkiset ruokapalvelut vaikuttavat kansainvälisesti vertailtuna vahvasti siihen, mitä me päivittäin syömme. Ne ovat hoivaa, eivät vain hankintoja, Kaljonen painottaa.

Ruoka on Kaljosen mukaan osa hyvinvointia, ja siksi on tärkeää ohjata sitä, mistä sen hinta koostuu. Julkisen vallan on siis vahvasti ilmaistava arvot, minkä päälle ruokajärjestelmää rakennetaan, painottaa Minna Kaljonen.

Teksti: Marjatta Sihvonen