Blogiartikkelit Raija Laiho Ilmasto, Metsä, Ympäristö

Itä-Suomen yliopiston dosentti Heikki Simola esittää, että metsämaamme hiilipäästöt ovat selvästi suuremmat kuin mitä Suomi raportoi virallisessa kasvihuonekaasuinventaariossa, sekä kivennäis- että turvemaametsien osalta. Samalla hän epäilee inventaarion tekijöitä päästöjen tahallisesta vähättelystä. Kasvihuonekaasuinventaario tehdään kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n linjausten ja ohjeistuksen mukaan.

Turvemaiden osalta Simola perustaa omat päästöarvionsa aiempiin tutkimuksiinsa (2012 ja 2013). Hänen tuloksensa ovat olleet kasvihuonekaasuinventaarion tekijöiden tiedossa. Olemme myös koonneet pohjoismaisella tutkimusrahoituksella yhteen kaikki turvemaametsien kasvihuonekaasutaseita käsittelevät tieteelliset julkaisut ja niiden mittausaineistot. Tavoitteenamme on tarkentaa päästöarvioita Pohjoismaiden ja Baltian alueelle. Tässä yhteydessä olemme vertailleet uudelleen Simolan tutkimuksia muihin aiheesta tehtyihin tutkimuksiin. Simolan tuloksissa on huomattavan paljon selittämätöntä vaihtelua. Ne sopivat muuten sinänsä melko hyvin yhteen muiden tulosten kanssa, kun ottaa huomioon hänen aineistojensa ja menetelmiensä erityispiirteet.

Simolan aineistot painottuvat voimakkaasti metsätalouteen kelpaamattomiin heikkotuottoisiin kohteisiin, ja niissä korostuvat lisäksi kasvupaikkatyypit, jotka eivät ole kovin yleisiä edes heikkotuottoisissa alueissa. Aineistoissa on 23 prosenttia äärimmäisen niukkaravinteisia rahka- ja keidasrämeitä sekä lyhytkorsinevoja, joita on koko ojitusalastamme alle 5 prosenttia. Lisäksi niissä on muun muassa rimpinevojen sekä ruohoisten saranevojen ja -rämeiden ojitusaloja 41 prosenttia. Koko ojitusalastamme niitä on alle 10 prosenttia. Varsinkin rimpinevat jäävät ojitettuina ravinne-epätasapainon vuoksi vähäpuustoisiksi heikkotuottoisiksi ojitusalueiksi.

Simolan aineistoissa on itse asiassa vain muutamia metsiksi kutsuttuja kohteita. Niistä ei kuitenkaan esitetä mitään taustatietoja, kuten puuston määrää, joten niiden metsäisyyttä on vaikea arvioida. Sama pätee Simolan muihin kohteisiin. Vaikuttaa siltä, että suurin osa Simolan tutkimusaineistoista on heikkotuottoisia, epäonnistuneita ojitusalueita. Tältä osin Simolan aineistot poikkeavat selvästi esimerkiksi Paavo Ojasen ym. tutkimuksista (2010, 2013, 2014), joiden aineistona oli systemaattisella otannalla Valtakunnan metsien inventointiin valikoituneita ojitusaloja. Ojasen kohteet edustavat siksi turvemaametsiämme niin harhattomasti kuin on mahdollista.

Heikkotuottoisilla ojitusalueilla maahan ei tule juurikaan karikesyötettä korvaamaan turpeen hajoamisessa poistuvaa hiiltä. Varsinkin rimpi- ja saranevojen ojitusalueista tiedämme, että niiden hiilipäästöt voivat olla poikkeuksellisen suuret. On ollut erittäin arvokasta, että Simola on tutkinut heikkotuottoisia ojitusalueita tehden siltä osin pioneerityötä. On myös tärkeää löytää ne kohteet, joilta päästöt ovat suuria, ja arvioida maksimipäästöt. Ei ole kuitenkaan perusteltua väittää Simolan aineistojen edustavan hyvin kaikkia turvemaametsiämme. Näin Simola on kuitenkin tehnyt, kun hän on laskenut kokonaispäästöarvionsa hyvin yksinkertaisesti kertomalla oman aineistonsa keskimääräisen hiilipäästön ojitettujen turvemaiden kokonaispinta-alalla. Simola ei myöskään ota huomioon sitä, että kasvihuonekaasuinventaariossa raportoidaan nykyisiä vuotuisia päästöjä, ei pitkän aikavälin muutoksia maan hiilitaseessa, joita hänen menetelmänsä periaatteessa tuottaa.

Simola väittää lisäksi, että metsätalouteen sopimattomiksi osoittautuneet heikkotuottoiset ojitusalueet eivät olisi lainkaan mukana inventaariossa. Tämä ei pidä paikkaansa. Tieto kasvihuonekaasuinventaarion laadintaperusteista löytyy vuosittain tehdystä raportista, joka on saatavilla Tilastokeskuksen verkkosivuilta. Kitu- ja joutomaat kuuluvat kansallisen määritelmän mukaan metsätalouden maahan, mikäli ne eivät ole suojelualueilla. Inventaariossa käytetään FAOn metsämääritelmää, joka kattaa myös meikäläisittäin hyvin vähäpuustoiset kohteet aina 10 prosentin latvuspeittävyydestä täysin sulkeutuneeseen metsään. Ojitusalueet, joissa on tätä vähemmän puustoa, eivät kuulu inventaariossa metsiin vaan toiseen inventaarioluokkaan (kosteikot). Metsäluokkaan kuulumattomilta ojitusalueilta tulevalle päästölle ei ainakaan toistaiseksi aseteta hintaa, mikä on ollut Simolan huolen aiheena. Niitä ei kuitenkaan ole miljoonaa hehtaaria, kuten Simola olettaa, vaan noin 200 000 hehtaaria.

Nykyinen turvemaametsien kasvihuonekaasuinventaariomme ei varmastikaan ole täydellinen. Menetelmää ollaan uudistamassa, kunhan saamme riittävästi tuloksia maan alla juuristojen kautta kulkevista hiilivirroista. Inventaariossa otetaan huomioon sekä maasta hiilidioksidina tai metaanina poistuva hiili että siihen sekä maan alla että päällä kasvien karikkeina tuleva uusi hiili, ja myös veden mukana poistuva hiili, jotta saadaan arvioitua maaperän todellinen hiilitase. Viimeisimmän inventaarion mukainen kokonaispäästö turvemaametsistä on 8 miljoona tonnia hiilidioksidia sekä metaania ja typpioksiduulia, jotka on muunnettu kasvihuonekaasuvaikutuksiltaan hiilidioksidia vastaaviksi eli hiilidioksidiekvivalenteiksi.

Ojasen tuloksiin perustuen on arvioitu, että turvemaametsiemme maaperän kokonaishiilitaseen epävarmuus nykytiedoilla on ± 10 miljoonaa tonnia hiilidioksidia vuodessa. Siksi inventaariomenetelmää ei muuteta, ennen kuin on saatu uutta tieteellisesti todennettua tietoa, jonka avulla tätä epävarmuutta voidaan vähentää. Uudistuksen myötä raportoitavat päästöt saattavat siis yhtä hyvin joko selvästi pienentyä tai jonkin verran suurentua nykyisestä arviosta. Kasvihuonekaasuinventaariossa päästöjen ja nielujen arvojen tulee edustaa parasta käytettävissä olevaa tietoa epävarmuudet huomioon ottaen. Raportointi on tiukasti säädeltyä, ja sitä myös valvotaan hyvin tarkasti.

Kommentoi

  1. Pidän tätä blogikirjoitusta asiallisena ja osuvana. Kuten siinä todetaan, Simolan tutkimus on muiden mukana tuonut arvokasta lisätietoa. Tähän näkemykseen verrattuna uutisointi on nyt ollut vähän turhan kärkevää. Kirjoituksessa ei ole kommentoitu uusinta kivennäismaiden metsien tutkimusta. Se ei ole niin ongelmallinen menetelmiltään kuin selvästi hankalampi turvemaatutkimus. Tutkimuksen tiedotus taisi karata hieman liian aikaisin, koska julkaisu ei vielä ehtinyt julkaistuksi lehden verkkosivuille eikä näköjään ole siellä vieläkään (European Journal of Soil Science). Simola on kuitenkin esitelmöinyt tuloksista jo useaan otteeseen ja häneltä saa käsikirjoitusversion.

    Ihmettelen miksi Metla/LUKE ei ole tehnyt vastaavaa tutkimusta, lähestymistapa on aivan ilmiselvästi toimiva ja niin empiirinen kuin olla voi. Koealojen edustavuus toki on kyseenalainen, sillä se ei perustu VMI tms. tilastoihin. Kopioin alle karttalinkin, kohde on pikaisesti itse etsimäni. Mielestäni on ihan selvä juttu, että tuollaiselle kohteelle voi yksinkertaisesti mennä mittaamaan paljonko maaperässä/maannoksessa on hiiltä ja vertailla hyvin tehokkaasti eri käsittelyjen vaikutuksia. Itse olen teettänyt opiskelijoilla ongelmalähtöisenä kurssityönä vastaavan harjoituksen, oikein hyvin on aina onnistunut ja aina opiskelijat keksivät ihan saman metodin kuin Simola.

    http://www.paikkatietoikkuna.fi/web/fi/kartta?zoomLevel=11&coord=548580.5_7440441.5&mapLayers=24+100+default&showMarker=true

  2. Suomessa hakataan vain osa metsän kasvusta. Olen ymmärtänyt, että tästä tulee se hiilinielu: kasvaa enemmän kuin korjataan, joka vuosi. Tästä joku matemaatikko voisi näyttää miten tämän vuosittaisen kasvun tuottama nielu kumuloituu. Kasvu on lisäksi koko ajan parantunut metsänhoidon seurauksena. Jos yksi hehtaari hakataan, niin vähintään 50 on kasvamassa, jos kierto on 50 vuotta. Suomessa hoidetaan metsiä kestävästi. Jokainen hakkaaja istuttaa saman verran kuin hakkaa. Suurin osa Suomen metsistä on tässä kierrossa. Vanhoja metsiä ei tarvitse eikä saa hakata.

    1. Suomen ns. hakkuusäästö, eli hiilinielu on suuruudeltaan melko täsmällisesti sama kuin soiden ojituksella aikaansaatu metsänkasvu. Hiilinielu on siis tosiasiassa päästölähde, jos asiaa tarkastellaan vähänkin pidemmällä aikavälillä.

  3. Tarkasti ottaen puuston hiilensidonta ei ole väliaikaista/tilapäistä vaan jaksottaista. Hakkuun jälkeen perustetaan uusi taimikko, joka kasvaessaan alkaa jälleen sitoa hiiltä. Heikkotuottoiset ojitusalat, joita ei kunnostusojiteta, ovat hiilinielu sammalten ja kenttäkerroksen (varvuston) voimakkaan kasvun seurauksena.
    Maamme ojittamattomat suot kerryttävät turvetta. Niille kertyy hiiltä 15-35 grammaa neliömetrille vuodessa. Tätä keskimääräistä pitkänajan nettohiilikertymää voidaan pitää todellisena hiilinieluna. Mutta hiiliraportoinnissa tama ekologinen fakta kumotaan lukemalla ojittamattomat suot hiilineutraaleiksi!
    Olisi kiinnostavaa tietää, miten Simolan kivennäismaiden muokkausjutussa muokkausalojen näytteenotto on tehty. Otanta? Miten syvälle on kairattu? Aurauksessa humuskerrokset kääntyvät päällekkäin, onko tavoitettu tätä hiiltä pintamaat syvemmältä? Onko otettu näytteitä entisten vakojen pohjilta? Vai onko otettu näytteet (lähes) häiriöttömistä kohdista…

    1. Hei J-P,
      Lyhyt kommentti noista luonnontilaisista soista: inventaariossa ei varsinaisesti oleteta niitä hiilineutraaleiksi. Ne vain jätetään vaille huomiota, koska inventaario käsittää vain ihmisen toiminnan seurauksena muodostuvat päästöt ja nielut. Se on tietenkin sikäli harmi, että soiden hiilinielujen merkitys ei tällä tavoin oikein nouse esille siinä määrin kuin se ansaitsisi. Puhutaan vain metsien nieluista. Soiden hiilinieluja pitäisi myöskin varjella ja vahvistaa.
      T. Raija

      1. Kuinka inventaariossa huomioidaan (-ko?) se, että jos ojitettu suo olisi luonnontilainen, sen voisi olettaa sitovan J-P:n esittämällä tavoin hiiltä?
        Teemu Tahvanainen, UEF

        1. Ei sitä huomioida. Ohjeen mukaan ihmistoiminnasta aiheutuvana päästönä raportoidaan yksinkertaisesti se päästö, joka toiminnan jälkeen tulee. Metsäojitetun suon osalta se tarkoittaa sitä, että maasta tuleva hiilidioksidipäästö raportoidaan sellaisenaan metsätalouden päästönä, eikä arvioida sitä, miten ojitus on päästöä muuttanut. Myös esim. metaanipäästö (sekä ojista että saralta tuleva) raportoidaan sellaisenaan päästönä, vaikka ojitus olisi itse asiassa vähentänyt päästöä. Tätä ihmettelin aluksi itsekin, koska ihmistoiminnan vaikutushan on oikeasti juuri se, miten päästö muuttuu suhteessa tilaan, jossa ihmistoimintaa ei ole.
          Tämä on varmastikin ollut kompromissiratkaisu aikanaan. Raportointi täytyy tehdä joka maassa periaatteiltaan samanlaisena, vaikkakin siihen voi käyttää erityyppisiä menetelmiä (ns. Tierit). Monissa maissa pitkään ihmisen käytössä olleille maatalous- ja metsämaille olisi vaikea luoda referenssidataa, johon vertailu tehtäisiin. Kun ei ole kovin hyvää data välttämättä siitäkään, mitä päästöt ja nielut ovat nykyään.

      2. Kuinka suuriksi voidaan arvioida turvemaiden hiilipäästöt ja hiilinielut, jos mukaan laskettaisiin nämä virallisten raporttien ulkopuolelle jäävät ojittamattomat suot?

        Heikki Simola mainitsee erikseen syväaurauksen aiheuttamat hiilipäästöt. Eikös aurauksen käyttö ole nykyisin melko vähäistä ja syväaurauksesta on jo luovuttu kokonaan. Tuskin nykyään yleisesti käytetty mätästys voi aiheuttaa samanlaisia päästöjä kuin auraus.

    2. Kun puuston hiilensidonta lähtee alussa nollasta, ja palaa hakkuukierron lopuksi nollaan, niin se on minusta väliaikaista. Vaikka nollasta alkaa jälleen uusi väliaikainen ”sidontakausi”, joka päättyy uudestaan nollaan, on hiilensidonta edelleen tilapäistä. Toistuvaa tilapäisyyttä voidaan haluttaessa kutsua jaksollisuudeksi, mutta ilmaston kannalta siitä ei tule tällä nimityksellä yhtään sen parempaa.
      Kun maaperän päästöt eivät ole tilapäisiä tai ”jaksollisesti tilapäisiä”, vaan pysyviä ja kumuloituvia, ei toiminta ole kestävällä pohjalla.

    1. Hyvä katsaus, jossa sanotaan ihailtavan suoraan se, mitä olen yrittänyt itsekkin kertoa. Soita ojittamalla on tehty selkeä ”moka”, jonka korjaaminen lyhyellä aikavälillä on ilmeisen mahdotonta ja tilanne kääntyy positiiviseksi parhaimmillaankin vasta vuosikymmenten päästä. Onneksi tätä mokaa on ymmärretty kutsua ”hiilinieluksi”, niin se ei tunnu puheissa niin pahalta.

      Pitäisikö siis tehdä niin, että ollaan kuin kusi sukassa lähimmät vuosikymmenet, eikä aloiteta tilanteen korjaamista ennallistamalla ojitusaloja? Jos valitsemme tämän vaihtoehdon, niin missä tilanteessa olemme muutaman vuosikymmenen päästä? Eikö oletettavaa ole, että ”tilaa” lisäpäästöille on ilmakehässä silloin vielä vähemmän kuin nyt ja ojikoiden tilanteeseen puuttumisen positiiviset vaikutukset entistä kauempana horisontissa?

  4. Hei Pekka,
    En ihan ymmärrä, mitä tarkoitat sillä, että päästövelka tulee maksuun? Kasvihuonekaasuinventaario ottaa kyllä huomioon sen, että puuston hiilinielu on tilapäinen. Hakkuissa poistuva puumäärä jaetaan eri käyttökohteisiin tilastojen perusteella, ja niille annetaan elinikä, jonka jälkeen niiden sisältämä hiili muuttuu päästöksi.
    Oletan, että tarkoitat sitä, että turpeen hiilivarasto vähenee jatkuvasti. Turpeen hiilivaraston muutokset ovat erittäin merkittävä osa turvemaametsien hiilitasetta, siitä ei voine olla mitään epäselvyyttä kenelläkään. Tätä on Suomessa myös tutkittu erittäin paljon. Rehevimpien eli runsastuottoisimpien ojitettujen turvemaametsien (ruoho- ja mustikkaturvekangastyypit) maaperä on useimmiten hiilidioksidin lähde ilmakehään, eli niiden maaperän hiilivarasto pienenee. Karumpien mutta silti puuta suhteellisen hyvin kasvavien ojitusalueiden (puolukka- ja varputurvekangastyypit) turpeen hiilivarasto sen sijaan ei yleensä pienene; niihin saattaa jopa kertyä lisää hiiltä. Kaikista turvekangastyypeistä löytyy myös poikkeuksia, jotka käyttäytyvät eri tavalla.
    Turpeen ja puuston osuutta hiilitaseessa eri aikajänteillä on myös selvitetty perusteellisin laskelmin. Jos ajatellaan ilmaston suojelua lähivuosikymmeninä, eli kaikkein kriittisimpänä jaksona, jolloin päästöjä pitäisi saada vähennettyä, ei metsätalouden lopettaminen niillä rehevillä kohteilla, joilla maan hiilivarasto vähenee, valitettavasti auttaisi mitään. Pidemmällä aikavälillä arvioituna tilanne on toinen.
    Kasvihuonekaasuinventaariossa raportoidaan nykyisiä päästöjä, koska kansainväliset ilmastosopimukset edellyttävät juuri sitä. Inventaario ei siis ota huomioon sitä, että hiilipäästöt ojitetuilta soilta ovat voineet olla nykyistä suuremmat lähempänä uudisojitusten ajankohtaa. Niille päästöille emme enää voi mitään. Parasta mitä voimme ilmaston kannalta tehdä, on arvioida nykyiset päästöt ja yrittää löytää keinoja niiden vähentämiseen. Inventaarion tekijät pyrkivät parhaansa mukaan siihen, että inventaarion tulokset vastaisivat todellisuutta niin hyvin kuin on mahdollista.
    Parhain terveisin, Raija

    1. Juuri tässä ajatuksessa, että ”inventaariossa ei ennusteta (itsestään selvää) tulevaisuutta, vaan mitataan nykyhetkeä”, väistetään se tosiasia, että nykyhetken mittaus ei huomioi sitä, että puusto joskus tulevaisuudessa hakataan ja muutetaan päästöksi.

      Puuston väliaikainen hiilivarasto arvotetaan siis inventaariossa yhtä merkittäväksi kuin maaperän tuottama pysyvä päästö. Vaikka ne inventaariossa tasapainottavat toisiaan, niin todellisuudessa syntyy ”päästövelkaa”, joka hakkuussa aikanaan väistämättä realisoituu.

      Minua ei oikeastaan kiinnosta, mitä kv sopimukset velvoittavat raportoimaan, vaan mikä on toiminnan tosiasiallinen vaikutus realimaailmassa. Se kun on oikeasti asia, jolla on ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta merkitystä.

      1. Reaalimaailmassahan me kaikki elämme, ja se meitä kiinnostaa. Riippumatta siitä, mitä ajattelee inventaarion ja reaalimaailman suhteesta, ei mielestäni kuitenkaan kannata moittia inventaarion tekijöitä siitä, että he raportoivat niitä asioita mitä inventaariossa kuuluu raportoida.

        1. En minä moiti inventaarioiden tekijöitä heidän tekemästää työstä, vaikka se melko turhaa onkin. Turhuus ei ole työn tekijöiden syy.

          Mutta ohitit mielestäni varsinaisen asian. Siis sen että teemme päästövelkaa, mutta ummistamme siltä silmämme.

    2. ”Karumpien mutta silti puuta suhteellisen hyvin kasvavien ojitusalueiden (puolukka- ja varputurvekangastyypit) turpeen hiilivarasto sen sijaan ei yleensä pienene; niihin saattaa jopa kertyä lisää hiiltä.” Eikö tämä juuri ole ristiriidassa Simolan ym. tulosten kanssa? Ehkä tässä kohtaa erityisesti on kyse aikaskaaloista? Nykytilanne ei ehkä karujen turvemaiden osalta ole ihan niin paha kuin Simolan tulosten mukaan voisi olettaa.

      1. Teemu, nämä ”karummat, mutta silti puuta suhteellisen hyvin kasvavat ojitusalueet” ovat ihan onnistuneita ojituksia eli suometsiä, joita ei näyttäisi Simolan aineistossa pahemmin olevan. Näitä on tutkittu useammallakin eri menetelmällä, ja kyllä niihin todellakin näyttäisi jopa hiiltä maaperään kertyvän tai ainakaan hiilivarasto ei merkittävästi vähene. Niitä on kairattu Kari Minkkisen väitöskirjaa varten, mitattu kammiomenetelmällä omaa väitöskirjaani varten ja Ilmatieteen laitos on mitannut Eddy Covariance -menetelmällä. Kaikki nämä antavat samansuuntaisia tuloksia.

        Simolan karut koealat ovat ilmeisesti vielä karumpia, jäkäläturvekankaan kasvupaikkoja joille ei kunnon puustoa synny. Näiden nykytilanteesta ei ole aiemmin ollut tutkittua tietoa, mutta lähiaikoina sitäkin pitäisi tulla.

  5. ”Simola ei myöskään ota huomioon sitä, että kasvihuonekaasuinventaariossa raportoidaan nykyisiä vuotuisia päästöjä, ei pitkän aikavälin muutoksia maan hiilitaseessa, joita hänen menetelmänsä periaatteessa tuottaa.”

    Kun tiedämme, että suometsien puuston hiilensidonta on väliaikaista, mutta maaperän päästöt pysyviä, ja jokaisella hakkuukierrolla kumuloituvia, niin eikö tämä nykyisten päästöjen inventaario ole lähinnä itsepetosta? Suometsillä tuotamme ”päästövelkaa”, joka tulee maksuun kun suometsätalouden ensimmäinen hakkuukierto tulee päätökseen.

Vastaa

Moderaattori tarkastaa kommentit ennen niiden julkaisemista mahdollisten roskapostien tai muiden epäasiallisten viestin estämiseksi. Viive julkaisemiseen on enintään vuorokausi viikonloppuja tai juhlapyhiä lukuun ottamatta

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Katso myös