Blogiartikkelit Matti Koivula Ilkka Vanha-Majamaa Metsä, Monimuotoisuus

Luke julkaisi toukokuussa tiedotteen hakkuu- ja ennallistamismenetelmien vaikutuksista Fennoskandiassa, minkä pohjalta Yle uutisoi kesäkuussa. Uutisesta nousseen keskustelun vuoksi selvennämme suomalaisen metsänhoidon vaikutuksia luonnon monimuotoisuuteen verrattuna muuhun metsäboreaaliseen vyöhykkeeseen. Luken tiedotteen päätelmät perustuvat suomalaisten, ruotsalaisten ja venäläisten tutkijoiden kirjoittamiin katsauksiin, jotka julkaistiin vertaisarvioidussa Ecological Processes -sarjan teemanumerossa.

Säästöpuu- ja ennallistamismenetelmät ovat yleistyneet Suomessa, kuten maailmalla yleisestikin, 1980-luvulta. Niiden keskeinen tavoite on lisätä pysyvästi säästöpuustoa ja monimuotoisuudelle arvokkaita rakennepiirteitä talousmetsissä. Tämän vuoksi esimerkiksi siemenpuuhakkuuta ei lueta säästöpuutoimenpiteeksi, koska Suomessa siemenpuusto korjataan myöhemmin.

Suomessakin tarvitaan säästöpuita ja muita ennallistamistoimia, koska metsälajien elinvoimaisia kantoja ei ehkä pystytä turvaamaan pelkästään nykyisillä suojelualueilla ja avainbiotoopeilla. Tämä johtuu siitä, että suojelualueet painottuvat maamme pohjoisosiin, eri luontotyypit eivät ole niissä riittävästi edustettuina, eikä niiden välillä välttämättä ole lajistolle sopivia leviämisreittejä. Avainbiotoopit taas ovat pinta-alaltaan usein liian pieniä ja laadultaan heikentyneitä vaateliaan lajiston säilymiselle. Soveliaan elinympäristön niukkuus sekä niiden sijaitseminen kaukana toisistaan ja pienissä saarekkeissa kasvattavat ekologisen teorian mukaan lajien häviämisriskiä. Juuri suojellun ympäristön saarekkeisuuden takia talousmetsät ovatkin avainasemassa metsien monimuotoisuuden ylläpitäjänä.

Metsälajisto muuttuu monesta syystä, joista metsätalous on yksi tärkeimpiä

Suomen uusin uhanalaisarvio kertoo, että maassamme on 2 667 uhanalaiseksi katsottua lajia (IUCN:n luokat VU, EN ja CR yhteensä), mikä on noin 12 prosenttia arvioiduista lajeista. Ensisijaisia metsälajeja näistä on 833. Metsäympäristön muutokset ovat uhanalaisuuden pääsyy 693 (31 %) lajille. Suuri osuus selittyy lähinnä sillä, että valtaosa maa-alastamme on metsää; arvioiduista metsälajeista 9 prosenttia oli uhanalaisia. Lajeista 431:llä uhanalaisuuden pääsyy oli vanhojen metsien tai lahopuun vähyys tai puulajisuhteiden muutokset. Samoin Suomen hävinneistä (RE) 312 lajista 68 (22 %) katsottiin hävinneiksi metsien käytön vuoksi; yli puolella pääsyyksi todettiin lahopuun ja vanhojen metsien vähyys.

Uhanalaisuuden aidoissa luokkamuutoksissa oli lähes yhtä monta positiivista kuin negatiivistakin muutosta (109/140). Metsäperhosten ja kovakuoriaisten kaikkiaan 86 positiivisen muutoksen lajeista yli puolet oli levittäytyviä tai eteläisten lehtipuiden lajeja. Tämä heijastaa lämpimien viime vuosien vaikutusta lajistoon. Negatiivisissakin luokkamuutoksissa on oletettavasti ilmastosyistä vähentyneitä lajeja. Toisaalta useat uhanalaiset lajit lienevät hyötyneet talousmetsien luonnonhoidosta, kuten säästöpuista ja tekopökkelöistä. Jäkälillä sitä vastoin positiivisia muutoksia oli vain kahdella ja negatiivisia 51 lajilla. Pääosalle näistä uhanalaisuuden syiksi oli tunnistettu lehtipuiden, vanhojen puuyksilöiden ja järeän lahopuun vähyys.

Voi hyvin olla, että useiden metsälajiryhmien uhanalaistumiskehitys on jo kääntynyt, mutta erityisesti jäkälien suunta on huolestuttava. Niiden tilannetta vaikeuttaa, että laho- ja säästöpuita kerätään energiapuuksi, ja lahopuuta tuhoutuu hakkuissa ja maanmuokkauksessa huomattavastikin. Talousmetsissä tulisikin pyrkiä ylläpitämään nykyistä selvästi korkeampaa ja monipuolisempaa lahopuumäärää ja niiden jatkumoita. Myös elävällä säästöpuustolla on tässä iso rooli.

Säästöpuut ovat nykyään luonnonhoidon valtavirtaa

Suomessa avohakkuut ovat nykyään useimmiten kooltaan muutamia hehtaareja. Niillä on hehtaaria kohden kymmenisen elävää tai kuollutta säästöpuuta, yleensä ryhminä. Tällä vastataan PEFC-sertifioinnin monimuotoisuuden turvaamisvaatimuksiin. Yli 90 prosenttia talousmetsistämme on sen piirissä.

Säästöpuita koskevan PEFC-kriteerin minimivaatimuksia on kuitenkin sertifioinnin päivityksissä heikennetty. Esimerkiksi järeyden (rinnankorkeusläpimitta vähintään 20 cm) korostamisesta on siirrytty 10 cm läpimittavaatimukseen. Tämän kokoinen puu on tilavuudeltaan noin 15–17 prosenttia 20 cm puun tilavuudesta.

Teemanumerossa PEFC-sertifikaattia ruotivan katsauksen mukaan järeiden säästöpuiden osuus on muutoksien myötä vähentynyt. Sertifikaatin kautta säästetyn elävän puuston tilavuus on nykyään alle 3 m3/ha. Tämä vastaa paria prosenttia hakkuuhetken puustosta tai säästettävästä pinta-alasta, pohjoisuudesta ja metsätyypistä riippuen. Nämä määrät eivät paikallisesti riitä ylläpitämään esimerkiksi uhanalaista epifyytti- tai lahopuulajistoa, eivätkä ne myöskään riitä turvaamaan isojen ja kuolleiden puiden jatkumoa, vaikka uudistusalalle jää tai jätetään jonkin verran puuta ilman sertifiointiakin.

Huomioidaanko monimuotoisuus paremmin muualla maailmalla?

Kyllä ja ei, riippuu osin mittarista. Syyt uudistusalan koon rajoittamiselle ja säästöpuiden jättämiselle myös vaihtelevat, joskin monimuotoisuus on yksi keskeisimmistä syistä. Teemanumerossa esillä olleet uudistushakkuiden säästöpuumäärät näyttävät muilla alueilla usein verrattain suurilta (huomaa erilaiset mittayksiköt):

  • Brittiläisessä Kolumbiassa (Kanada) jätetään 7–28 prosenttia puustosta korjaamatta, maanomistuksesta riippuen.
  • Antiboreaalisessa vyöhykkeessä (vastaa boreaalista eteläisellä pallonpuoliskolla) Etelä-Patagoniassa säästetään 30 m läpimittaisia puuryhmiä, ja lisäksi niiden välille jätetään yksittäisiä puita, joiden pohjapinta-ala on yhteensä 10–15 m2/ha.
  • Samassa vyöhykkeessä Tasmaniassa (Australia), Eucalyptus regnans -metsissä 30–40 prosenttia puustosta jätetään avohakkuissa korjaamatta ja kulotusta käytetään palokuorman vähentämiseksi.

Ruotsissa ja Norjassa käytännön metsätalous on ollut samantyyppistä kuin Suomessa, joskin Norjassa alle puolet kasvusta hakataan, Suomessa ja Ruotsissa yli 70 prosenttia. Norjan taloudelle ja työllisyydelle metsäteollisuus ei ole yhtä keskeinen kuin Suomelle ja Ruotsille. Toisaalta Ruotsissa käsiteltävän metsän pinta-alasta jätetään käsittelemättä 11 prosenttia uudistushakkuiden yhteydessä.

Luoteis-Venäjällä avohakkuissa jätettiin 1960-luvun lopulle asti 10–40 prosenttia puustosta korjaamatta. Nykyään nämä metsät ovat lahopuurikkaita ja oletettavasti sulkeutuneen metsän lajisto voi niissä hyvin. Korjuuta tehostettiin myöhemmin, mutta muun muassa FSC-metsäsertifiointi 1990-luvun alussa johti nykykäytäntöön, jossa yksittäinen hakkuuala on enintään 50 ha. Kulloinkin käytössä oleva sertifiointijärjestelmä määrää säästettävien avainbiotooppien ja säästöpuiden minimimäärän. Niiden lisäksi uudistusaloille jätetään 20–25 isoa siemenpuuta hehtaaria kohti (n. 15–25 m3/ha). Näitä puita ei juurikaan myöhemmin korjata, koska se ei olisi sikäläisissä oloissa kannattavaa.

Kanadan ohjeet ja käytännöt ovat kirjavia

Kanadan boreaalisen vyöhykkeen provinsseissa oli vielä vuosituhannen vaihteessa melko vähän hakkuualaa ja säästöpuustoa koskevaa ohjeistusta (standards of forest management). Pääosa läntisistä metsistä kuuluu valtiolle, mutta idässä yksityismetsät ovat paikoin yleisempiä. Joidenkin provinssien pohjoisosien metsistä jopa yli puolet on edelleen kirveenkoskemattomia.

Metsänhoito on usein allokoitu suuralueittain yhtiöille, joista joillakin saattaa olla pidemmälle meneviä luonnonhoidon käytäntöjä kuin mitä provinssitason ohjeistus vaatii. Yksittäinen hakkuuala voi nykyään Kanadan valtion mailla olla, provinssista, maantieteestä ja metsätyypistä riippuen, enintään 25–150 ha, Ontariossa tosin 260 ha. Saskatchewanissa, New Brunswickissa ja Nova Scotiassa ei tällä hetkellä tietääksemme ole tätä koskevaa ohjeistusta. Näin suuret hakkuualat ovat monille sulkeutuneen metsän lajeille paikallinen katastrofi, mutta jos isommat käsittelyalat tarkoittavat myös isompia käsittelemättömiä aloja, aluetasolla nämäkin lajit voivat silti säilyä.

Avohakkuut eivät nykyään Kanadassakaan ole puuttomia: säästöpuusto-ohjeita määrittelee pääasiassa tutkimustieto siitä, millaisia puustorakenteita luontaiset häiriöt, etenkin metsäpalot, tuottavat. Ohjeissa puntaroidaan myös metsäpaloriskiä. Avohakkuiden haitallisia monimuotoisuusvaikutuksia lieventää säästöpuusto, jota jätetään esimerkiksi Ontariossa vähintään 2–28 ja Quebecissa 5 prosenttia pinta-alasta, ja Newfoundlandissa 6 prosenttia puuston tilavuudesta. Osuudet vaihtelevat muun muassa metsätyypeittäin.

Suomen metsätalous ja monimuotoisuus lähitulevaisuudessa

Edellä sanotun valossa näyttää siltä, että usein muualla boreaalisissa talousmetsissä jätetään Suomea enemmän säästöpuustoa avohakkuiden yhteydessä. Käytäntöjen vertailua vaikeuttaa tilastojen esittäminen vaihtelevasti pinta-aloina, osuuksina tai kuutioina, mitkä eivät sellaisenaan ole vertailukelpoisia. Toisaalta myös uudistusalojen koot saattavat muualla olla moninkertaisesti Suomen aloja suurempia.

Talousmetsien luonnonhoito on lajiston säilymisen kannalta tärkeää. Säästöpuut ja tekopökkelöt ovat askelia oikeaan suuntaan. Lähitulevaisuus näyttää ainakin eteläisessä Suomessa varovaisen positiiviselta.

Luken vuoteen 2055 ulottuneissa hakkuuskenaarioiden kasvuennusteissa säästöpuilla oli keskeinen rooli, sillä ne lisäsivät merkittävästi järeän puuston tilavuuden ennustettua kasvua. VMI-tulosten mukaan yli 120-vuotiaiden metsien osuus oli eteläisessä Suomessa noussut 1920-luvun alun 2 prosentista nykyhetken (2014–17) 4 prosenttiin, kun taas pohjoisessa suunta oli alas, 52:sta 17 prosenttiin. Samoin lahopuun määrä oli viime vuodet ollut kasvussa etelässä (2,8 > 4,3 m3/ha; 1999–2016) mutta laskussa pohjoisessa (9,5 > 7,2). Yli 150-vuotiaita puita taas on nykyään metsissämme yhtä paljon kuin 1970-luvulla, pääosa tosin pohjoisimmassa Suomessa. VMI-luvuissa ovat mukana myös suojelualueet.

Hakkuukertymä on kasvanut 1980-luvun alun noin 45:stä nykyiseen reiluun 70 miljoonaan kuutioon vuodessa. Pääosa kasvusta on kuitupuuta, myös energiapuun osuus on jo kymmenyksen. Korjuupaine saattaa kasvaa puuston järeytyessä eteläisessä Suomessa, missä myös monimuotoisuusongelmat on tunnistettu suurimmiksi ja puuta korjataan paljon jo melko nuorena. Jos hakkuut tulevaisuudessa lisääntyvät, voitaisiin haitallisia monimuotoisuusvaikutuksia nähdäksemme kompensoida esimerkiksi kasvattamalla säästöpuuryhmien kokoa ja huolehtimalla tarkemmin niiden pysyvyydestä, säästämällä mahdollisuuksien mukaan kaikki lahopuu ja tuottamalla sitä lisää esimerkiksi tekopökkelöinä, sekä perustamalla talousmetsiin lakisääteisten säästöympäristöjen täydennykseksi säästökohteita, joissa puusto on jo valmiiksi järeää.

Vastaa

Moderaattori tarkastaa kommentit ennen niiden julkaisemista mahdollisten roskapostien tai muiden epäasiallisten viestin estämiseksi. Viive julkaisemiseen on enintään vuorokausi viikonloppuja tai juhlapyhiä lukuun ottamatta

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *