Blogiartikkelit Sirpa Kurppa Yleinen

Tutkimustoimintamme Lukessa on näinä aikoina vaativampaa, kuin mitä se on ollut aikaisemmissa taustaorganisaatioissamme. Biotalous, kiertotalous, jakamistalous, suoriutumistalous kaatuvat eteemme jatkuvana vyörynä uusine vaatimuksineen, jotka eivät todellakaan ole yksiselitteisiä. Suomen akatemian hallinnoitavaksi siirretty strateginen tutkimusrahoitus loi vaatimuksen tutkimuksen vuorovaikutussuunnitelmasta, ja kaikki pienemmät rahoittajat, säätiöpohjaisiin rahoittajiin saakka, ovat omaksumassa sitä uudeksi käytännökseen. EU-tutkimusohjelmat sisältävät aihealueita, joissa hankkeet on jo lähtökohtaisesti nivottava yhteen esimerkiksi innovaatioalustojen (EIP) tai käytännön toimintaa toteuttavia yrityksiä edustavien etujärjestöjen kanssa.

Aikaisemmin tutkimus johti käytännön sovelluksiin 10 vuoden aikajänteelle. Soveltavan tutkimuksen puolella puhuttiin teknologian siirrosta ja sen vaatimasta ajasta tai vaativuudesta. Nyt sanaa teknologian siirto kuulee enää hyvin harvoin. Ajan henki on se, että mitä eilen tutkittiin, tulee viimeistään huomenna soveltaa käytäntöön tai se, että käytännön osaajien tieto integroidaan jo tutkimustyön aikana tutkijoiden tuottamaan tietoon ja muodostetaan tosiasiassa yhteisen oppimisen järjestelmiä. Tällöin on enää vaikea havaita tutkimuksen ja kehittämisen sekä innovaatiotoiminnan rajaa.

Mitä tätä tarkoittaa tutkijan näkökulmasta? Se tarkoittaa ilman muuta sitä, että tutkimusalueen kaikki rajapinnat on tunnettava ja tarttumapintojen rakentaminen niihin on oltava hyvin aktiivista. Kun tutkimukselta edellytetään edelläkävijyyttä, uudet ajatukset rajapintoihin on pystyttävä perustelemaan niin hyvin, että motiivi yhteisten rahoitusrakenteiden muodostamiseen syntyy. Entisistä toimintaympäristöistä kerätyt opit on pidettävä mielessä, mutta entisiin rakenteisiin ei voi juuttua. Kun samaan aikaan meille asetetaan vaatimus resurssien tiukemmasta fokusoinnista ja tehokkuuden parantamisesta, työn vaativuus on resurssinäkökulman osalta kulminoitumassa.

Meidän tulisi edistää kestävää kehitystä biotaloudessa ja koko yhteiskunnassa. Kestävä kehitys on tosiasiassa dynaamista tasapainoa hakevaa muutosta, jossa ekologinen, taloudellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen näkökulma ovat keskeisiä. Tällä hetkellä suomalaisessakin yhteiskunnassa on vallalla liki hysteerinen urbanisoitumisen ihannointi ja urbaanin sosiaalisen ja kulttuurisen näkökulman korostaminen. Suurimmat biotalouden fyysiset varannot ovat kuitenkin pääosin maaseudulla. Siellä taas painitaan sosiaalisen kestävyyden kanssa, kun väki vähenee. Biotalouden kehittäjinä meidän pitää ymmärtää nämä molemmat ja erityisesti rakentaa siltaa niiden välille. Rakentava vuorovaikutus keskitetyn ja hajautetun järjestelmän välillä on välttämättömyys.

Mikä sitten on tutkimuksen menestymisen kannalta kaikkein kriittisin kestävän kehityksen edellytys? Olisin vahvasti sitä mieltä, että se on sosiaalisen kestävyyden puolelta tuleva luottamuspääoma ja se, miten sitä pystytään rakentamaan. Jollei luottamuspääomaa ole ja jollei se kehity, organisaation sisäinen toiminta muuttuu vaatimusten kentässä toivottoman ristiriitaiseksi, eikä myöskään ulkoisten verkkojen rakentaminen onnistu. Organisaation ulkopuolella luottamuspääoman rakentaminen joudutaan monin paikoin aloittamaan aivan perusteista. Luottamuspääoman rakentaminen on sietämättömän hidas prosessi, ja jos sen rapautumiskehitys pääsee valtaan, sitä on todella vaikea pysäyttää.

Vastaa

Moderaattori tarkastaa kommentit ennen niiden julkaisemista mahdollisten roskapostien tai muiden epäasiallisten viestin estämiseksi. Viive julkaisemiseen on enintään vuorokausi viikonloppuja tai juhlapyhiä lukuun ottamatta

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *