Blogiartikkelit Inari Helle Mia Valtonen Riista

Susikannan suotuisan suojelutason viitearvo on määritetty maissa, joissa on ollut tarve arvioida, täyttääkö susikannan tilanne suotuisan suojelutason kriteerit. Ruotsissa viimeisin viitearvon määrittäminen tehtiin vuonna 2015 Ruotsin hallituksen toimeksiannosta, ja työn toteutti SKANDULV-tutkimuskonsortio. Työhön osallistui tutkijoita myös Yhdysvalloista.

Suomessa vastaava työ käynnistyi tammikuussa 2021, kun maa- ja metsätalousministeriö antoi Lukelle tehtäväksi tuottaa suotuisan suojelutason viitearvot Suomen susikannalle kaksivuotisessa hankkeessa. Hankkeen väliraportti julkaistaan syyskuussa 2021.

Skandinavian susipopulaatiolle on vuosien saatossa ehdotettu useita erilaisia suotuisan suojelutason viitearvoja, joista osa on perustunut tieteellisiin analyyseihin ja osa poliittisiin päätöksiin.

Skandinavian susipopulaatio tunnetaan todella tarkasti

Skandinavian eli Ruotsin ja Norjan yhteinen susipopulaatio on harvinainen siinä mielessä, että sen historia tunnetaan varsin hyvin. Voimakkaan metsästyksen myötä susi oli käytännössä hävinnyt 1970-luvulle tultaessa, mutta 1980-luvulla kaksi idästä (Suomen tai Venäjän alueelta) siirtynyttä yksilöä onnistui lisääntyä keskisessä Skandinaviassa. Tämä susireviiri pysyi Skandinavian ainoana reviirinä 1990-luvun alkuun saakka, minkä jälkeen reviirien määrä alkoi kasvaa.

Skandinavian sudet tunnetaan tarkoin myös perimältään, koska Skandinavian nykyinen susipopulaatio on lähtöisin vain muutamasta yksilöstä ja uusien yksilöiden saapuminen idästä niin, että ne pääsisivät myös lisääntymään populaatiossa, on harvinaista. Skandinavian populaatiota on tutkittu tarkasti mm. DNA-näytteiden perusteella, ja sille on pystytty rakentamaan lähes täydellinen sukupuu.

Skandinavian susipopulaatiolle on vuosien saatossa ehdotettu useita erilaisia suotuisan suojelutason viitearvoja, joista osa on perustunut tieteellisiin analyyseihin ja osa poliittisiin päätöksiin. Monissa analyyseissä huomio on ollut erityisesti populaation geneettisessä eli perimään liittyvässä elinvoimaisuudessa. Tämä on ymmärrettävää, sillä vain muutamasta yksilöstä lähtöisin olevassa eristyneessä populaatiossa sukusiittoisuuden eli lähisukulaisten keskinäisen lisääntymisen haitalliset vaikutukset huolestuttavat. Siksi vuoden 2015 viitearvon määrittämisessä keskityttiin arvioimaan erityisesti sitä populaatiokokoa, joka turvaisi Skandinavian susipopulaation säilymisen geneettisesti elinvoimaisena.

Mitä suurempi efektiivinen populaatiokoko on, sitä hitaammin populaation geneettinen muuntelu vähenee sattuman vaikutuksesta.

Ruotsissa lähtökohtana efektiivinen populaatiokoko

Geneettistä elinvoimaisuutta ei ole yksinkertaista arvioida, mutta sen mittarina voidaan käyttää efektiivistä populaatiokokoa. Mitä suurempi efektiivinen populaatiokoko on, sitä hitaammin populaation geneettinen muuntelu vähenee sattuman vaikutuksesta.

Mitä enemmän geneettistä muuntelua populaatiossa vuorostaan on, sitä paremmat mahdollisuudet sillä on sopeutua muuttuviin ympäristöolosuhteisiin. Ajan kuluessa sattuman vaikutus eloonjääviin ja lisääntymisessä onnistuviin yksilöihin voi pienentää geneettistä muuntelua.

Ruotsissa suden suotuisan suojelutason viitearvon määrittämisessä otettiin lähtökohdaksi 50 yksilön efektiivinen populaatiokoko. Luku perustuu luonnonsuojelubiologiassa yleisesti tunnettuun I. R. Franklinin vuonna 1980 esittämään 50/500-nyrkkisääntöön. Säännön mukaan efektiivisen populaatiokoon tulee olla vähintään 50, jotta populaatio on suojassa sukusiittoisuuden haitallisilta vaikutuksilta ja populaation geneettinen monimuotoisuus säilyy lyhyellä aikavälillä. Efektiivisen populaatiokoon on oltava vähintään 500, jotta populaatio säilyttää tarpeeksi geneettistä muuntelua voidakseen sopeutua muutoksiin pitkällä aikavälillä.

Ruotsissa todettiin, että 50 yksilön efektiivinen populaatiokoko on riittävä, mikäli populaatio saa täydennystä (vähintään yhden lisääntyvän yksilön yhden susisukupolven aikana) suuremmasta populaatiosta, jonka efektiivinen populaatiokoko on vähintään 500 yksilöä.

On muistettava, että efektiivinen populaatiokoko on vain teoreettinen käsite, eikä kyse ole todellisista yksilöistä, vaan populaation todellinen yksilömäärä (N) on yleensä huomattavasti efektiivistä populaatiokokoa (Ne) suurempi. Ruotsissa esitettiin, että Skandinavian susipopulaation todellisen yksilömäärän tulisi olla yli kolminkertainen efektiiviseen populaatiokokoon nähden (Ne/N=0,3). Tätä suhdelukua käyttämällä Ruotsissa arvioitiin, että pienin elinvoimainen populaatiokoko Skandinaviassa olisi noin 170 yksilöä.

Koska luontodirektiivin tulkintaohjeen mukaan suotuisan suojelutason viitearvon tulisi olla suurempi kuin pienin elinvoimainen populaatio, Ruotsissa päädyttiin arvioimaan viitearvo kaksinkertaiseksi edelliseen nähden. Näin ollen Skandinavian susipopulaation suotuisan suojelutason viitearvoksi saatiin noin 340 yksilöä, joista Ruotsin osuudeksi arvioitiin 300 yksilöä ja Norjan osuudeksi 40 yksilöä.

Ruotsissa työryhmä ei ollut yksimielinen

Ruotsissa viitearvon määrittänyt työryhmä ei ollut yksimielinen esitetystä arvosta. Yksi ryhmän jäsenistä korosti sitä, että Skandinavian susipopulaatiolla ei näytä tällä hetkellä olevan vaadittua yhteyttä suurempaan Suomen ja Venäjän populaatioon. Jos viitearvon määrittelyn tulisi perustua vain Skandinavian populaatioon, susikannan efektiivisen populaatiokoon pitäisi itsessään olla 500. Tämä tarkoittaisi noin 1700 yksilön kokonaismäärää. Susipopulaation ekologinen kantokyky Ruotsissa on alustavien arvioiden mukaan tätä alempi eli noin 1200 yksilöä, mikä näin ollen olisi samalla myös suden suotuisan suojelutason viitearvo.

Samainen työryhmän jäsen totesi, että mikäli Skandinavian susipopulaation yhteys itään vahvistuisi huomattavasti ja viitearvoa määritettäessä voitaisiin huomioida myös Ruotsin ulkopuoliset alueet, tulisi suotuisan suojelutason viitearvon Ruotsissa perustua suden elinvoimaiseen rooliin osana luontaista elinympäristöään. Tämän voisi katsoa täyttyvän silloin, kun suden populaatiokoko olisi puolet kantokyvystä eli vähintään noin 600 yksilöä. Suden ekologista roolia korostivat myös työryhmän yhdysvaltalaiset jäsenet.

Suomen määrittelyprosessi ei ole identtinen Ruotsin kanssa

Suomen viitearvotyön lähtökohtana on se, että ei ole vain yhtä oikeaa tapaa määritellä suotuisan suojelutason viitearvoa. Näin ollen väliraportissa esitellään vaihtoehtoisia tapoja viitearvon määrittelyyn. Tarkoituksena on tuottaa tietoa ja työkaluja päätöksenteon tueksi, mutta lopullinen päätös valitusta lähestymistavasta on päätöksentekijöiden.

Syyskuussa 2021 julkaistavassa väliraportissa esiteltävistä määrittelytavoista osa sisältää samoja elementtejä kuin Ruotsin viitearvotyössä on käytetty, mutta yksikään ei seuraa Ruotsin prosessia identtisesti. Suomen viitearvotyössä korostuvat monipuoliset lähtökohdat ja kehitettävien menetelmien läpinäkyvyys.

Yläreunan kuva: Katja Ronkainen

Artikkelikuva (tulee esille mm. somejaoissa): Sami Säily

Vastaa

Moderaattori tarkastaa kommentit ennen niiden julkaisemista mahdollisten roskapostien tai muiden epäasiallisten viestin estämiseksi. Viive julkaisemiseen on enintään vuorokausi viikonloppuja tai juhlapyhiä lukuun ottamatta

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *